Other documents randomly have different content
sidottuaan ensin lannevyön, moochan, vyötäisten ympärille.
Käteensä hän otti tukevan sotakilven, jonka hän oli valmistanut puhvelin vuodasta, sekä saman puolikuun muotoisen kirveen, jolla hän oli surmannut Chakan soturin.
"Lapsekkaalla aseellapa aiot tappaa Jikiza Voittamattoman", murahti
Galazi luoden tapparaan synkän silmäyksen.
"Kelpaa kyllä vielä tämän kerran", vastasi Umslopogaas.
Umslopogaasin aterioitua he lähtivät sitten yhdessä taipaleelle vuorta alas kulkien koko ajan hitaasti ja hätäilemättä ja joen yli he menivät erään kahlaamon kohdalta, sillä Umslopogaas tahtoi säästää voimiaan. Joen toisella rannalla Galazi kätkeytyi kaislikkoon, koska hänet tunnettiin kylässä, ja siinä Umslopogaas sanoi hänelle jäähyväiset, tietämättä, näkisikö hän ystäväänsä enää milloinkaan. Lähetessään Jikizan suurta kylää Umslopogaas näki paljon kansaa virtaavan porteista sisälle ja hän liittyi joukkoon saapuen muiden mukana avonaiselle paikalle Jikizan majan eteen, johon päälliköt olivat jo kokoontuneet. Heidän keskellään ja majan ovipieleen pinotun pääkallokasan edessä istui Jikiza, kirveskansan ylpeä päällikkö, suuri ja karvainen mies, joka katsahti häneen silmiään muljauttaen. Tuo mahtava tappara Itkuntekijä oli kiinnitetty hänen ranteeseensa nahkasilmukalla, ja jokainen tulija tervehti kirvestä nimellä "inkosikaas", valtijatar, mutta ei sanallakaan Jikizaa. Umslopogaas istahti muiden joukkoon päälliköiden läheisyyteen, eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota, paitsi Zinita, joka synkän näköisenä kanteli olutta päälliköille. Oikealla puolella, Jikizan lähellä, istui eräs tihrusilmäinen lihava äijä, joka katseli koko ajan himokkaasti Zinita-tyttöä.
"Tuo on varmaankin Masilo", ajatteli Umslopogaas. "Sinunlaisesi veri vuotaa sangen helposti, Masilo."
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, lausui Jikiza ympärilleen mulkoillen: "Tämä on asia, minkä luovutan nyt ratkaistavaksenne, neuvonantajat. Olen päättänyt naittaa tytärpuoleni Zinitan tälle Masilolle, mutta emme ole vielä sopineet lahjasta, jonka hän on velvollinen antamaan minulle. Vaadin sata nautaa, sillä tyttö on kaunis ja virheetön, todellinen kaunotar, ja sitäpaitsi minun tyttäreni, vaikkakaan ei minun vertani, mutta tämä Masilo tarjoaa vain viisikymmentä päätä, minkätähden minä nyt pyydän teitä ratkaisemaan kysymyksen."
"Pyyntösi täytämme, oi tapparan herra", vastasi eräs päällikkö, "mutta ensin, oi voittamaton, sinun täytyy tämän vanhan tavan mukaan julkisesti haastaa kaikki taisteluun Itkuntekijästä ja kirveskansan päällikkyydestä."
"Kerrassaan joutava ja harmillinen tapa", murisi Jikiza, "niinkuin en olisi sitä jo kyllin selvästi osoittanut. Nuorempana tapoin viisikymmentä ja kolme, saamatta itse naarmuakaan, mutta nyt en ole moneen, moneen vuoteen saanut mitään vastausta haasteeseen, jonka olen kaikille kuuluttanut, kiekaissut kuin kukko tunkiolta.
"Kuulkaa siis kaikki! Onko täällä ketään, joka rohkenee astua esiin taistelemaan minun, Jikizan, kanssa suuresta Itkuntekijä-tapparasta? Voittaja pitäköön tapparan, jota myös kirveskansan päällikkyys seuraa."
Hän sanoi sanottavansa hyvin nopeasti kuin henkilö, joka höpisee rukouksia jollekin hengelle, johon hän ei lainkaan luota, ja alkoi sitten jälleen puhella Masilon karjasta, ja Zinita-tytöstä. Mutta
samassa hypähti Umslopogaas ylös ja huudahti katsoen häneen kilpensä yli: "Täällä on eräs, oi Jikiza, joka haluaa otella kanssasi Itkuntekijä-tapparasta ja asetta seuraavasta päällikkyydestä."
Kaikki purskahtivat nauruun, ja Jikiza tuijotti häneen ihmeissään.
"Astu esiin kiipesi takaa", sanoi hän, "ja sano minulle nimesi ja sukusi, niin että tiedän, kuka tahtoo otella Jikiza Voittamattoman kanssa tästä vanhasta tapparasta."
Umslopogaas astui silloin lähemmäksi antaen kilpensä vaipua ja nuoruudestaan huolimatta hän oli niin tuima katsannoltaan, ettei ketään enää naurattanut.
"Mitäpä nimeni ja sukuni sinuun kuuluvat, Jikiza", sanoi hän, "älä huoli tiedustella niitä, vaan laittaudu kiireesti otteluun, johon sinun täytyy antautua vanhan tavan mukaan, sillä minä palan halusta saada pidellä Itkuntekijää, istua istuimellasi ja ratkaista tuon Masilosian karjakysymyksen. Kun olen tappanut sinut, otan nimen, jota ei ole kenelläkään vielä ollut."
Läsnäolijat nauroivat jälleen, mutta Jikiza ponnahti seisoalleen raivosta suunniltaan.
"Mi-miten rohkenet puhua minulle noin, sinä vieroittamaton kakara", ärjyi hän, "minulle voittamattomalle, minulle tapparan haltijalle! Enpä olisi eläissäni uskonut, että saisin kuulla tuommoista puhetta joltakin pitkäsääriseltä penikalta. Karja-aitaukseen, kirveskansan miehet, karja-aitaukseen, niin että saan typistää tuon kerskujan päätään lyhyemmäksi. Hän aikoo anastaa istuimeni, jota minä ja isäni olemme pitäneet hallussamme tapparan voimalla jo neljän sukupolven ajan, mutta minä sanon teille kaikille, että pian on
hänen päänsä oleva minun, ja sitten neuvottelemme jälleen Masilon asiasta."
"Säästele sanojasi, mies", keskeytti Umslopogaas, "tahi ellet voi olla vaiti, niin puhele asioita, jotka tahdot selvittää,, ennenkuin sanot auringolle jäähyväiset."
Jikiza oli nyt niin raivoissaan, ettei hän voinut enää puhuakaan, ja vaahto pursusi hänen huulilleen, mutta väkijoukko seurasi kiistaa huvitettuna, paitsi Masilo, joka katseli karsaasti tuota rotevaa ja tuiman näköistä muukalaista ja Zinitaa, joka loi Masiloon vihamielisiä silmäyksiä. Niin mentiin karja-aitaukseen, eikä Galazi, joka näki taampaa, mitä oli tekeillä, voinut enää pysyä poissa, vaan lähti piilopaikastaan ja liittyi joukkoon.
XVII.
UMSLOPOGAASISTA TULEE KIRVESKANSAN PÄÄLLIKKÖ.
Kun Umslopogaas ja Jikiza Voittamaton olivat saapuneet karjaaitaukseen, asetettiin heidät aitauksen keskelle kymmenen askeleen päähän toisistaan. Umslopogaasilla oli aseina suuri kilpensä ja tuo kevyt puolikuun muotoinen kirves ja Jikizalla Itkuntekijä ja pienoinen keveästi liikuteltava kilpi, ja arvostellessaan molempien aseita tuumivat katselijat, ettei tuo muukalainen voinut vakavammin ahdistella tapparan pitelijää.
"Hän on varustautunut sangen huonosti", sanoi eräs vanhus, "iso kirves ja pieni kilpi olisivat paremmin paikallaan. Jikiza on voittamaton, ja tuolla pitkäsäärisellä muukalaisella ei ole mitään apua suuresta kilvestään, kun Itkuntekijä pureutuu siihen täydeltä terältään." Susi-Galazi kuuli vanhuksen sanat, jotka olivat hänen mielestään aivan paikallaan, ja hän oli sangen murheellinen veljensä tähden.
Merkkisana kajahti vihdoin ja Jikiza hyökkäsi karjahtaen Umslopogaasia kohti. Mutta tämä ei liikahtanutkaan, ennenkuin hänen vastustajansa kohotti tapparan iskuun, jolloin hän hypähti
äkkiä syrjään, ja kun Jikiza ankaran vauhtinsa pakottamana syöksähti ohi, iski Umslopogaas kirveensä lappeella häntä selkään, niin että mäjäys kuului kauas ympäriinsä; hän ei tahtonut tappaa Jikizaa sillä tapparalla. Katselijat räjähtivät nauruun ja tuon iskun tuottama häpeä sai Jikizan sydämen melkein halkeamaan raivosta. Hän kääntyi ja syöksyi sokeasti kuin hullaantunut härkä toisen kerran Umslopogaasia kohti, joka nosti kilpensä vastaan, mutta juuri kun tuo suuri tappara heilahti korkeimmalleen, huudahti Umslopogaas ikäänkuin pelosta ja lähti pakoon Jikizan tieltä.
Temppua seurasi uusi, entistä hillittömämpi naurunrähäkkä, ja Umslopogaas juoksi kuin henkensä edestä Jikizan painaltaessa jäljessä raivosta sokeana. Edestakaisin ja aitauksen ympäri he kirmaisivat, Jikiza tuskin keihään pituuden verran Umslopogaasin jäljessä, joka koetti pysytellä mahdollisimman paljon selkä aurinkoon päin voidakseen tarkata Jikizan varjoa. Ja Umslopogaas osasi juosta. Vaikka hän näytti aivan hoippuvan väsymyksestä, niin että miehet jo luulivat hänen auttamattomasti hengästyneen, lisäsi hän yhä vain juoksunsa nopeutta siten houkutellen Jikizan yhä kiivaampiin ponnisteluihin.
Läähätys ja varjon häilyminen sinne tänne ilmaisivat Umslopogaasille vastustajan voimain olevan lopussa, ja ollen kompastuvinaan hän lennätti äkkiä sivulle kilpensä suoraan Jikizan jalkoihin, joka silmittömässä vauhdissaan ei voinut väistää sitä, vaan kompastui ja suistui suinpäin tantereeseen, jolloin Umslopogaas iski hänen kimppuunsa nopeasti kuin kyyhkystä vaaniva kotka. Ja ennenkuin kukaan ehti oikein ajatellakaan, oli hän tarttunut Itkuntekijä-tapparaan, katkaissut kirveellään nahkasilmukan, jolla se oli kiinnitetty Jikizan ranteeseen, ja hypähtänyt takaisin tuo mahtava ase korkealle kohotettuna heittäen omansa maahan. Katselijat
huomasivat nyt, miten viekkaasti hän oli taistellut, ja ne, jotka vihasivat Jikizaa, kajahduttivat raikuvan riemuhuudon. Mutta toiset olivat vaiti.
Jikiza nousi hitaasti seisoalleen ihmetellen, että hän vielä eli, ja silmäillessään Umslopogaasin keveätä kirvestä, jonka hän oli ylös ponnistellessaan maasta siepannut, hän purskahti itkuun. Mutta suuri Itkuntekijä, tuo rautakuningatar, oli Umslopogaasin käsissä, joka katseli sen sinisen välkkyvää, hieman sisäänpäin kaarevaa terää, hamaraan taottua kairan kaltaista onttoa piikkiä ja kaunista kuparirenkain lujitettua, suureen nuppiin päättyvää vartta, hyväillen kuin sulho lemmittynsä alastonta kauneutta. Kaikkien nähden hän sitten suuteli tapparan leveätä terää huudahtaen riemuiten:
"Terve sinulle, valtijattareni, lemmittyni, jonka olen taistelussa omakseni voittanut, terve! Emme eroa milloinkaan ja yhdessä kuolemmekin, sillä en tahdo sinun joutuvan muille mentyäni!"
Niin hän huusi kaikkien kuullen ja kääntyi sitten Jikizaan päin, joka seisoi häviötään itkien.
"Missä on nyt ylpeytesi, oi Voittamaton?" nauroi Umslopogaas. "Taistele! Olethan yhtä hyvin aseistettu kuin minä äsken, jolloin en pelännyt hyökkäystäsi."
Jikiza katsahti häneen ja sinkosi sitten kiroten tuon keveän kirveen häntä kohti lähtien nopeasti pakoon karja-aitauksen porttia kohti.
Umslopogaas kumartui ja kirves suhahti hänen ylitseen. Sitten hän seisoi hetkisen katsellen pakenevan jälkeen ja läsnäolijat luulivat jo hänen aikovan päästää Jikizan menemään, mutta se ei ollut suinkaan hänen tarkoituksensa; hän odotti vain, kunnes Jikiza oli ehtinyt
portille pyrkiessään noin matkan puoliväliin. Silloin hän lennähti äkkiä eteenpäin kuin salama taivaalta ja hänen jalkansa olivat niin nopeat, että katselijat tuskin kykenivät erottamaan askeleet. Jikiza juoksi myös nopeasti, mutta siitä huolimatta hän näytti seisovan koko ajan paikallaan. Hän saapui portille, mutta samassa välähti tappara korkealta heilahtaen, kuului rusahdus, ja joku vilahti hänen ohitseen.
Kaikki seurasivat näytelmää henkeään pidättäen, ja katso! Jikiza kaatui karja-aitauksen portille ja kaikki näkivät, että hän oli kuollut, isketty hengettömäksi tuolla mahtavalla Itkuntekijä-tapparalla, jota hän ja hänen isänsä olivat niin kauan pidelleet.
Katselijain joukosta kajahti valtava huuto, kun oli todettu, että Jikiza Voittamaton oli vihdoinkin saanut surmansa, ja niitä oli paljon, jotka tervehtivät Umslopogaasia huudoilla: "Terve, tapparan herra, terve kirveskansan päällikkö!" Mutta Jikizan kymmenen poikaa, rotevia ja urhoollisia miehiä kaikki, hyökkäsivät Umslopogaasia kohti aikoen nujertaa hänet siihen paikkaan. Umslopogaas kavahti takaisin
Itkuntekijä valmiina iskuun, kun samassa muutamat päälliköt kiiruhtivat väliin huutaen: "seis!"
"Eikös lakinne, te päälliköt, säädä", sanoi Umslopogaas, "että voitettuani kirveskansan päällikön olen itse päällikkö?"
"Aivan oikein, muukalainen, niin on laki", vastasi eräs iäkäs neuvoskunnan jäsen, "mutta sama laki säätää myös, että sinun täytyy nyt taistella yksitellen kaikkien kanssa, jotka tahtovat otella kanssasi. Niin oli isoisäni nuoruudessa, jolloin hänen, joka nyt makaa kuolleena, isoisän isä voitti tapparan, ja niin täytyy nytkin olla."
"Minulla ei ole mitään muistuttamista tuota säädöstä vastaan", sanoi
Umslopogaas. "Kuka täällä siis tahtoo astua esiin taistelemaan
kanssani
Itkuntekijä-tapparasta ja kirveskansan päällikkyydestä?"
Jikizan kaikki kymmenen poikaa astuivat esiin yhtenä miehenä, sillä isän kuolema ja heimon päällikkyyden siirtyminen heidän suvultaan olivat saattaneet heidät vihan vimmoihin, niin että heille oli oikeastaan samantekevää, elivätkö he vai kuolivat. Muita ei ilmaantunut, sillä kaikki pelkäsivät antautua otteluun Itkuntekijää pitelevän Umslopogaasin kanssa.
Umslopogaas luki vastustajansa. "Kymmenen, kautta Chakan pään!" huudahti hän. "Minun täytyy nyt tapella yksitellen noiden kaikkien kanssa, joten en taida tänään joutua neuvottelemaan Masilon ja Zinita-tytön asiasta. Kuulkaahan, Jikiza Voittamattoman pojat! Jos nyt ilmestyisi joku, joka tahtoisi seisoa vierelläni taistelussa, niin että meitä olisi siinä tapauksessa kaksi, niin te saisitte kaikki kymmenen hyökätä yhtäaikaa meidän kahden kimppuun. Mitäs tuumitte ehdotuksestani? Kymmenen kahta vastaan?"
Veljekset neuvottelivat hetkisen tullen siihen päätökseen, että hyväksymällä ehdotuksen heillä olisi paljon suuremmat voiton mahdollisuudet kuin otellen yksi kerrallaan.
"Olkoon menneeksi", sanoivat he.
Juostessaan äsken ympäriinsä oli Umslopogaas nähnyt väkijoukossa Galazi-veljensä ja hän tiesi, että tämä himoitsi saada ottaa osaa taisteluun. Hän huusi kaikuvasti, että se, jonka hän valitsisi kumppanikseen seisomaan selkä selkää vasten hänen kanssaan taistelussa, tulisi olemaan hänen jälkeensä ensimmäinen kirveskansan keskuudessa, jos he voittaisivat, ja astellen hitaasti
eteenpäin hän katseli kaikkia kasvoihin, kunnes hän tuli nuijaansa nojaavan Galazin eteen.
"Siinäpä on iso mies ja isopa on nuijakin", virkkoi Umslopogaas. "Mikä on nimesi, mies?"
"Susi", vastasi Galazi.
"Sanopas, Susi, haluatko seisoa kanssani selkä selkää vasten tässä taistelussa kymmenen kahta vastaan? Jos voitamme, olet lähin mieheni tämän kansan keskuudessa."
"Rakastan saloja ja vuorten rinteitä enemmän kuin ihmisasuntoja ja naisten suuteloita, tapparan pitelijä", vastasi Galazi, "mutta koska olet osoittanut olevasi mahtava soturi, tahdon seisoa kanssasi selkä selkää vasten, saadakseni jälleen maistaa taistelun hurmaa ja nähdäkseni, miten leikki päättyy."
"Siis päätetty, Susi!" huudahti Umslopogaas, ja he astuivat rinnakkain karja-aitauksen keskelle — uljas pari! Kaikki katselivat heitä ihmetellen ja johtuipa muutamien mieleen, että nämä olivat varmaankin nuo Kummitusvuoren kuulut Susi-veikot.
"Nyt ovat Itkuntekijä-tappara ja Vartija-nuija yhtyneet, Galazi", sanoi
Umslopogaas, "ja minä luulen, että harvat voivat niitä vastustaa."
"Sen saavat kyllä monet nähdä", tuumi Galazi. "Tästäpä sukeutuikin oikein oiva ottelu, mikä onkin pääasia, niin ettei lopusta ole väliä."
"Niin, voitto on kyllä suloinen, mutta kuolema, kaiken loppu, on kaikista ihanin", sanoi siihen Umslopogaas.
Sitten he neuvottelivat hetkisen ja Umslopogaas tarkasteli tapparansa terää ja hamaran omituista piikkiä koetellen samalla aseen painoa. Kun hän oli kyllikseen katsellut, asettuivat kumppanukset paikalleen karja-aitauksen keskelle selkä selkää vasten, ja läsnäolijat huomasivat, että Umslopogaas piteli tapparaa toisin kuin ennen: terä oli nyt hänen rintaansa kohti ja tuo ontto piikki viholliseen päin. Veljekset valmistautuivat myös taisteluun keihäitään heristellen ja viisi uhkasi Umslopogaasia ja viisi Galazia. He olivat kaikki rotevia miehiä ja suunniltaan raivosta ja häpeästä.
"Vain noitakeinot voivat pelastaa nuo kaksi", tuumi eräs neuvoskunnan jäsen vierustoverilleen.
"Mutta tapparalla on omat haltijansa", vastasi toinen, "ja tuo nuijakin näyttää minusta tutulta; olenpa melkein varma, että se on Kahlaamon Vartija, ja voi sitä, joka joutuu sen eteen. Olen nähnyt sen heilahtavan, kun olin nuori, ja sitäpaitsi eivät nuo tapparan ja nuijan pitelijät ole mitään poikasia. He ovat kyllä nuoria, mutta suden maidolla ruokittuja."
Samassa astui eräs vanhus paikalle antamaan muutamia ohjeita taistelun menosta, sama, joka oli selostanut Umslopogaasille tapparaa koskevan ylimuistoisen tavan vaatimuksia. Taistelun piti alkaa, kun hänen heittämänsä keihäs kosketti maahan. Vanhus otti keihään ja heitti, mutta hänen kätensä oli heikko ja hän heitti niin kömpelösti, että keihäs putosi Umslopogaasin edessä seisovien Jikizan poikain joukkoon pakottaen nämä hypähtämään syrjään ja saaden kaikkien kymmenen veljeksen huomion kiintymään siihen. Mutta Umslopogaas odotti vain keihään kosketusta maahan, välittämättä, mihin se putosi. Kun kärki sattui maahan, sanoi hän jotakin, ja katso, Umslopogaas ja Galazi syöksyivät vihollisiaan kohti
odottamatta näiden hyökkäystä, kuten kaikki luulivat heidän tekevän, kaikkien kymmenen joutuessa aivan ymmälle, sillä heidän tarkoituksensa oli ollut hyökätä ensin. Itkuntekijä välähti, mutta ei iskenyt täydellä voimalla, vaan nokki, nokki kuin lintu nokallaan, ja yksi vihollinen valahti maahan. Nuija heilahti myös pudoten kuin kaatuva hirsi ja yksi mies suistui jälleen tantereeseen. Susi-veikot syöksähtivät vastustajainsa rivien läpi, kääntyivät ja hyökkäsivät jälleen nyt toisiaan kohti, Itkuntekijä nokki jälleen, Vartija jymähti, ja katso, Umslopogaas ja Galazi seisoivat taas selkä selkää vasten molemmat vahingoittumattomina, mutta heidän edessään makasi neljä vihollista kuolleina.
Hyökkäys ja paluu olivat käyneet niin nopeasti, että katselijat tuskin käsittivät, mitä oli tapahtunut; Jikizan jäljellä olevat pojatkin tuijottivat toisiinsa kummissaan, huomaten samassa, että heitä oli enää vain kuusi. Karjaisten raivosta he hyökkäsivät molemmilta puolin kumppanusten kimppuun, mutta kummassakin ryhmässä oli yksi toisia kiihkeämpi ehättäen siten toisten edelle, niin että Susiveikot kerkesivät iskeä kumpikin miestään, ennenkuin toinen oli ehtinyt paikalle. Umslopogaasia kohti suunnattiin tuima keihäänpisto, mutta hän väisti kääntymällä sivuittain, niin että kärki raapaisi vain hänen kylkeään, ja kääntyessään hän löi keveällä iskulla miehen kuoliaaksi.
"Tuolla tikalla on nokka teräksestä, ja hän osaa käyttää sitä", virkkoi joku vierustoverilleen.
"Todellakin oikea tappaja", sanoi toinen ja läsnäolijat kuulivat nimet. Siitä lähtien käytettiin Umslopogaasista puhuessa vain nimeä Tikka ja Bulalioeli tappaja.
Galazia vastaan syöksyvä mies hyökkäsi hurjasti keihäs koholla, mutta Galazi oli taitava tappelija. Astuen askeleen eteenpäin hän heilautti nuijansa takaisin antaen sen sitten pyörähtää valtavassa ympyrässä hyökkääjää kohti. Jikizan poika kohotti kilpensä väistääkseen iskun, mutta kilpi oli Vartijalle yhtä keveä vastus kuin lehti tuulenpuuskalle. Nuija osui keskelle kilpeä, niin että kumahdus kaikui ympäriinsä; kilpi taittui kuin tuore vuota ja sen kantaja suistui runneltuna maahan.
Jikizan pojista oli nyt vain neljä jäljellä, jotka häärivät hetkisen kumppanusten ympärillä, kaukaa uhkaillen mutta tohtimatta kertaakaan tulla tapparan tahi nuijan ulottuville. Eräs heitti tosin keihäänsä Umslopogaasia ja Galazia kohti ja vaikka Umslopogaas katkaisi syrjään hypätessään keihään varren taitavalla iskulla, singahti sen kärki kuitenkin sellaisella voimalla eteenpäin että se haavoitti Galazia lanteeseen. Aseettomaksi joutunut heittäjä kääntyi pakoon toisten seuratessa nopeasti esimerkkiä, sillä heidän rohkeutensa oli mennyt, eivätkä he tahtoneet enää jatkaa taistelua noita kahta vastaan.
Siten taistelu päättyi kestettyään alusta loppuun saakka tuskin niin kauan kuin mies laskee hitaasti sataan.
"Näyttääpä siltä kuin ei olisi ketään jäljellä tapettavaksemme, Galazi", sanoi Umslopogaas nauraen. "Ah miten taitavasti tappelimmekaan! Hoi, te voittamattoman pojat jotka juoksette niin nopeasti, pysähtykäähän! Suon teille rauhan, saatte kaitsea majojani ja kyntää peltojani heimon muiden akkojen keralla. Ja te, neuvonantajat taistelu on päättynyt, menkäämme päällikön majalle, jossa Masilo odottaa meitä", ja hän kääntyi ja poistui Galazin kanssa väkijoukon seuratessa häntä vaieten ja ihmeissään.
Saavuttuaan perille istui Umslopogaas paikalle, jossa Jikiza oli aamulla istunut, ja Zinita-tyttö tuli hänen luokseen ja pesi ja sitoi keihään iskemän haavan. Umslopogaas kiitti häntä, ja tyttö olisi hoidellut Galazinkin haavaa, joka oli syvempi, mutta tämä sanoi töykeästi tahtovansa olla rauhassa; naisilla ei ollut mitään tekemistä hänen haavojensa kanssa. Galazi ei kärsinyt ylimalkaan milloinkaan ketään naisia, mutta Zinitaa hän vihasi eniten.
Sitten Umslopogaas kääntyi Masiloon, joka istui hänen edessään pelosta kalpeana, lausuen: "Näyttää siltä, oi Masilo, että olet tahtonut naida tämän Zinitan, vieläpä vastoin hänen tahtoaan. Olin jo päättänyt surmata sinut hänen vihansa lepyttämiseksi, mutta tänään on jo kyllin verta vuodatettu. Häälahja sinun on kuitenkin annettava tytölle, jonka aion itse naida; sanokaamme sata päätä. Sitten poistut ainiaaksi kirveskansan asuinsijoilta, tahi muuten sinun käy huonosti, Masilo-sika."
Masilo nousi ja meni kasvot vihreinä pelosta. Hän luovutti karjan paeten sitten Chakan kylää kohti. Zinita näki hänen menevän ja oli iloinen erittäinkin sentähden, että Tappaja oli aikonut ottaa hänet vaimokseen.
"Nytpä pääsin Masilosta", sanoi hän ääneen Galazin kuullen, "mutta paljon tyytyväisempi olisin ollut, jos olisin nähnyt hänet kuolleena edessäni."
"Tuolla naisella on paha sydän", ajatteli Galazi, "eikä hän saata mitään hyvää Umslopogaas-veljelleni."
Kirveskansan ylimykset, päälliköt ja soturit kunnioittivat nyt häntä, jolle he olivat antaneet nimen Tappaja, tervehtimällä häntä heimon päällikkönä ja tapparan haltijana, tervehtien samalla myös tapparaa.
Siten Umslopogaasista tuli tuon suuren heimon päällikkö ja hänelle karttui paljon karjaa ja vaimoja, eikä kukaan tohtinut häntä vastustaa. Aika-ajoin uskalsi joku harva antautua otteluun hänen kanssaan, mutta kukaan ei kyennyt voittamaan häntä, ja jonkun ajan kuluttua ei kukaan tohtinut jäädä Itkuntekijän tielle, kun se kohosi iskuun.
Galazista tuli myös mahtava henkilö, mutta metsiä ja vuoria rakastaen hän viihtyi sangen huonosti ystävänsä luona, ja usein nähtiin hänen kirmaavan öisin, kuten ennenkin, kummitussutten ulvonnan seuraamana metsien ja tasankojen poikki.
Mutta Umslopogaas Tappaja metsästi enää vain harvoin sutten keralla; hän nukkui yönsä Zinitan vieressä, joka rakasti häntä hellästi ja synnytti hänelle lapsia.
XVIII.
BALEKAN KIROUS.
Nyt, isäni, pyörtää kertomukseni takaisin kuin joki lähteitään kohti, ja minä selostan sinulle hiukan tapauksia jotka sattuivat kuninkaan kylässä Gibamaxegun luona, jota te valkoiset sanotte Gibbeclackiksi, ja jota mainitaan myös nimellä "Vanhojen surma", sillä siellähän Chaka murhasi kaikki sotaan kykenemättömät vanhukset.
Niin, oltuani kuninkaan puheilla, joka antoi minulle, Mopolle, uudet vaimot, majoja asuakseni ja paljon karjaa, koottiin Unandin, suuren äiti-elefantin, Taivaiden äidin, luut majojeni tuhasta, ja kun ei kaikkia löydetty, pantiin tilalle muutamia vaimojeni luita, niin että luku oli täysi, mutta siitä ei Chaka tiennyt mitään.
Kun työ oli valmis, haudattiin luut järjestykseen ladottuina suureen hautaan, eikä vain luut. Niiden ympärille oli sidottu kaksitoista tyttöä, jotka olivat palvelleet Unandia, ja nuo tytöt peitettiin myös multaan ja jätettiin kuolemaan hautaan, Unandin, heidän haltijattarensa luiden ympärille. Sitäpaitsi muodostettiin kaikista hautajaisissa läsnäolleista yksi rykmentti, joiden täytyi vartioida hautaa vuoden
ajan saamatta hetkeksikään poistua. Ja niitä oli paljon, isäni, mutta minä en ollut niiden joukossa.
Chaka antoi myös määräyksen, ettei sinä vuonna saanut kylvää jyvääkään, maito piti kaataa maahan, ja naisia kiellettiin synnyttämästä lapsia yhteen vuoteen. Jos joku siitä huolimatta tohti synnyttää, surmattiin hänet ja hänen miehensäkin. Ja kun pari kuukautta oli kulunut, vallitsi maassa suuri kurjuus, isäni.
Sitten oli vähän aikaa rauhallista. Chaka oli synkkä kuin ukkospilvi ja itki usein, ja me, jotka olimme hänen luonaan, itkimme myös, niin että vihdoin saatoimme itkeä monta tuntia taukoamatta. Nainenkaan ei voi itkeä niinkuin me silloin itkimme, isäni. Nuo viisikymmentä soturia lähetettiin myös silloin Umslopogaasia etsimään, sillä Chaka ei uskonut aivan kokonaan minun ja seuralaisteni kertomusta nuorukaisen joutumisesta leijonan hampaisiin, vaikka hän ei sanonutkaan minulle mitään. Olen sinulle jo kertonut, miten Umslopogaas ja Susi-Galazi väkineen sotureista selvisivät. Ainoakaan ei palannut. Myöhemmin kerrottiin kuninkaalle noiden soturien joutuneen eksyksiin ja nääntyneen, mutta hän vain nauroi ja sanoi, että leijona, joka oli syönyt Umslopogaasin, mahtoi olla oikein aika peto, ja oli varmaankin syönyt soturitkin.
Vihdoinkin tuli tuo odotettu uuden kuun ilta, tuo hirmuinen ilta, jota vielä kamalampi aamu seurasi. Istuin Chakan luona, joka kiersi kätensä kaulani ympärille valittaen ja itkien äitinsä kuolemaa, jonka hän oli murhannut, ja minä valitin myös, mutta en itkenyt, sillä oli pimeä, ja aamulla minun piti itkeä niin paljon kuninkaan ja kaikkien nähden. Säästin sentähden kyyneleitäni, etten joutuisi pulaan niitä tarvitessani.
Koko yön vaelsi kansaa kaikilta tahoilta kylään, ja kun tuo kymmentuhantinen kansanpaljous antoi valitustensa kaikua tyynessä yössä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi surrut. Kukaan ei tahtonut vaieta voidakseen edes juoda kulauksen vettä. Päivän valjetessa Chaka nousi sanoen: "Tule, Mopo, menkäämme katsomaan noita, jotka surevat kanssamme." Ja me menimme, jäljessämme joukko nuijamiehiä, jotka olivat valmiit täyttämään kuninkaan mahdolliset käskyt.
Saapuneet kansanjoukot olivat asettuneet kylän ulkopuolelle, ja niitä oli kuin lehtiä puissa. Tienoo oli joka taholla väkeä mustanaan, kuten joskus näemme tasangon olevan riistaa täynnä, ja kun kuningas näyttäytyi, vaikeni ulvonta, ja sotalaulu vyöryi mahtavana joukosta toiseen kauas aavikolle. Sitten alkoi ulvonta jälleen, ja Chaka astui haikeasti itkien väkijoukkoon. Auringon noustessa korkeammalle kävi näky yhä peloittavammaksi, sillä helteen aina vain lisääntyessä alkoivat jano, nälkä ja väsymys sietämättömästi vaivata tuota tiheään laumaan tunkeutunutta kansanpaljoutta, ja vaikka tapettuja uhrihärkiä makasi kentällä kymmenittäin, ei kukaan tohtinut niihin koskea. Toiset sortuivat maahan ja tallattiin kuoliaaksi, toiset nuuskasivat hillittömästi, voidakseen paremmin itkeä, muutamat kostuttivat silmiään syljellä, ja toiset kävelivät kieli suusta roikkuen edestakaisin käheiden valitusten purkautuessa ilmoille kuiviksi paahtuneista kurkuista.
"Nyt, Mopo, saamme tietää, ketkä noidat ovat saattaneet meille kaiken tämän murheen", lausui kuningas, "ja ketkä ovat uskollisia ja vilpittömiä alamaisiani."
Hänen vielä puhuessaan me tulimme erään miehen, erään kuuluisan päällikön luo. Hän oli nimeltään Zwaumbana ja amabovu-
heimon päällikkö, ja hänellä oli kaikki vaimot ja paljon seuralaisia mukanaan. Hän ei voinut enää itkeä, miesparka, vaan huohotti janon ja helteen rasittamana. Kuningas katseli häntä.
"Katsohan, Mopo", sanoi hän, "katsohan tuota roistoa, jolla ei ole kyyneltäkään kuolleelle äidilleni! Oh, mikä sydämetön hirviö! Sallitaanko hänen elää aurinkoa katsellakseen, kun meidän täytyy itkeä, Mopo? Ei ikinä! Viekää hänet pois kaikkine seuralaisineen ja tappakaa nuo sydämettömät ihmiset, jotka eivät itke noitakeinoin surmatun äitini kuolemaa!"
Ja Chaka jatkoi matkaansa yhä itkien, ja minä itkin myös häntä seuratessani, mutta päällikkö Zwaumbana surmattiin kuninkaan käskystä kaikkine seuralaisineen, ja pyöveleiden täytyi myös itkeä surmaniskuja jaellessaan. Samassa kohtasimme erään toisen miehen, joka kuninkaan nähdessään otti salavihkaa hyppysellisen nuuskaa saadakseen kyyneleet vuolaammin vuotamaan. Mutta kuninkaan katse oli nopea, ja hän huomasi tempun.
"Katsohan tuota, Mopo", sanoi hän, "tuota noitaa, jolla ei ole kyyneleitä, vaikka äitini on kuollut noituuden uhrina. Katso, hänen täytyy nuuskata pakottaakseen kyyneleet silmiinsä, jotka ovat kuivat sulasta pahuudesta. Hän kuolkoon, tuo sydämetön roisto! Oh, tappakaa hänet!"
Nämä olivat vasta ensimmäiset päivän monituhantisesta uhrilaumasta, sillä verenvuodatus ja synnynnäinen julmuus kiihdyttivät Chakan vähitellen hulluutta lähentelevään raivotilaan. Hän harhaili itkien sinne tänne ja pistäytyi välistä majaansa olutta juomaan sanoen, että me, jotka surimme, tarvitsimme ravintoakin. Ja kulkiessaan hän aina heilautti joko kättään tahi pientä keihästään lausuen: "Viekää pois nuo sydämettömät roistot, jotka eivät tahdo
itkeä äitini kuolemaa!" jolloin ne, joihin hänen kätensä sattui viittaamaan, tapettiin heti, kunnes pyövelit olivat lopulta niin uupuneet, etteivät jaksaneet enää nuijaansa heiluttaa, jolloin heidät vuorostaan surmattiin, koska heidän voimansa olivat loppuneet, eikä heillä ollut enää kyyneleitäkään. Minun täytyi ottaa myös osaa tuohon surmantyöhön, sillä ellen itse tappanut, olisi minut tapettu.
Pelko, epätoivo ja jano saivat lopulta kansanjoukonkin raivoon. Miehet alkoivat tapella keskenään tappaen toisiaan, ja jokainen, jolla oli joku vihollinen, etsi hänet kynsiinsä ja surmasi hänet. Ketään ei säästetty ja pian oli paikka kuin suuri ihmisteurastamo, jossa seitsemäntuhatta henkeä sai sinä päivänä surmansa. Mutta Chaka harhaili vain rauhatonna uhriensa keskellä ja itki sanoen tämäntästä: "Pois näkyvistäni, te sydämettömät roistot, tappakaa heidät!" Hänen näöltään umpimähkäisellä julmuudellaan oli kuitenkin tarkoituksensa ja päämaalinsa, isäni, sillä vaikka hän tappoikin monta vain huvin vuoksi, tappoi hän sinä päivänä myös kaikki, joita hän vihasi tahi pelkäsi.
Päivä kallistui vihdoin iltaan, ja punaisena laskeva aurinko purppuroi verikentän yli kaartuvan taivaankin veripunaiseksi. Murhaaminen taukosi, koska kenelläkään ei ollut enää voimia tappaa, ja ihmiset makasivat huohottaen maassa suurissa rykelmissä, elävät ja kuolleet sekaisin. Ellei heidän sallittu syödä ja juoda ennen aamua, kuolisi suurin osa eloonjääneistä yön kuluessa, ja minä puhuinkin asiasta kuninkaalle, välittämättä sillä hetkellä vähääkään omasta hengestäni. Näkemäni hirveydet olivat tehneet minut sairaaksi, niin että unhotin kostonikin.
"Suurenmoinen surujuhla todellakin, oi kuningas", sanoin minä, "surujuhla, johon kaikki uskolliset alamaisesi voivat olla tyytyväiset,
mutta joka ei ole varmastikaan noitien ja roistojen mieleen. Luulenpa, että kärsimyksesi on kostettu, oi kuningas, niin sinun kuin minunkin."
"Ei suinkaan, Mopo", vastasi kuningas, "tämä on vasta alkua. Päivä oli todellakin onnistunut, mutta huominen on oleva vielä parempi."
"Huomenna, oi kuningas, on surijoita jäljellä vain muutamia harvoja; ympärilläsi on autiota ja kuollutta."
"Kuinka niin, Mopo Makedaman poika? Eihän tänne kokoontuneesta monituhantisesta joukosta ole vielä montakaan kuollut. Lue jäljellä olevat, niin saat nähdä, että kaikki ovat aamulla tallella."
"Totta on, oi kuningas, että keihään ja nuijan tappamia on verraten vähän, mutta jano ja nälkä lopettavat keihään alkaman työn. Nuo ihmiset eivät ole vuorokauteen syöneet tahi juoneet ja vuorokauden he ovat itkeneet ja valittaneet. Katsohan ulos, oi Musta, siellä ne makaavat suurissa kasoissa kuolleiden kanssa sekaisin, ja huomenna aamun sarastaessa ovat hekin heittäneet henkensä tahi kuolemaisillaan."
Chaka punnitsi sanojani ja huomasi menevänsä liian pitkälle. Jos hän täyttäisi suunnitelmansa, jäisi hänelle vain kourallinen väkeä hallittavaksi.
"Onhan kovaa, Mopo", sanoi hän, "että sinun ja minun täytyy yksinämme murheitamme kantaa, kun nuo koirat tuolla juhlivat ja ilakoivat, mutta sydämeni laupeuden tähden tahdon minä olla jälleen lempeä heitä kohtaan. Mene, Makedaman poika, ja käske lasteni syödä ja juoda, jos heillä on siihen sydäntä, sillä tämä surujuhla saa
nyt loppua. Äitini Unandi voi tuskin nukkua rauhallisesti nähdessään niin vähän verta haudallaan — hänen henkensä ahdistelee minua varmasti unissani — mutta sydämeni lempeyden tähden minä julistan surujuhlan päätetyksi. Lapseni syökööt ja juokoot, jos heillä on todellakin siihen sydäntä."
"Onnellinen kansa, jolla on sellainen kuningas", vastasin minä ja menin ilmoittamaan Chakan sanat päälliköille ja sotureille, jolloin ne, joilla oli vielä hiukankin ääntä jäljellä, ylistivät riemuhuudoin kuninkaan hyvyyttä. Kastehelmien nuoleminen sauvoista taukosi heti, ja kaikki ryntäsivät joelle kuin viisi päivää erämaassa vaeltanut karja ja joivat vatsansa täyteen. Muutamia tallattiin vedessä kuoliaaksi.
Sitten menin levolle, mutta nukuin huonosti, isäni, sillä minä tiesin, ettei Chakan verenhimo ollut vielä tyydytetty.
Aamulla lähtivät monet kotimatkalle saatuaan siihen luvan kuninkaalta, ja toiset korjasivat kentällä viruvat ruumiit luukuopille. Toisista muodostettiin joukkoja, jotka lähetettiin surmaamaan surujuhlasta poisjääneet. Päivällisen jälkeen Chaka sanoi haluavansa lähteä kävelylle käskien minun ja parin päällikön ja palvelijan seurata häntä. Käyskentelimme vaitiollen ja kuningas nojasi olkapäähäni kuin sauvaan.
"Miten on sinun heimosi laita, Mopo?" kysyi hän vihdoin. "Oliko langenien heimo surujuhlassa? En nähnyt heitä?"
Vastasin, etten tiennyt. Kutsu oli kyllä lähetetty, mutta matkan pituuteen verraten oli aika lyhyt niin suurelle joukolle.
"Koirien täytyy rientää nopeasti, kun isäntä käskee, Mopopalvelijani", sanoi Chaka, ja hänen silmiinsä leimahti tuo peloittava palo, jonka kaltaista en ole milloinkaan nähnyt kenenkään toisen katseessa. Sydämeni melkein taukosi lyömästä, isäni — niin, menin aivan kylmäksi, vaikka en rakastanutkaan heimoani ja sukulaisiani, jotka olivat karkoittaneet minut kotoani. Olimme sillävälin saapuneet eräälle kallioiselle paikalle, jossa kulkijan eteen avautuu äkkiä ammottava halkeama tahi repeämä, nimeltään U'Donga-lu-kaTatiyana. Laidat ovat ensin jyrkästi viettävät, mutta putoavat sitten kohtisuorasti syvyyteen, ja halkeaman päästä on avara näköala ympäröiville tasangoille. Siihen Chaka istahti levähtämään ja vaipui mietteisiin. Hetkisen kuluttua hän katsahti äkkiä ylös ja huomasi samassa etäällä valtavan jonon miehiä, naisia ja lapsia, joka kiemurteli kuin käärme tasangon poikki Gibamaxegun kylää kohti.
"Mopo", sanoi kuningas, "kilpien väristä päättäen ovat nuo tuolla langenien heimoa, luullakseni — sinun omaa väkeäsi, Mopo."
"Niin ovat, oi kuningas", vastasin minä. Chaka lähetti sanansaattajat nopeasti tulijoita vastaan käskien näiden tulla hänen luokseen sinne, jossa hän istui. Toisia lähetettiin kylään, ja hän kuiskasi heille korvaan jotakin, mutta minä en kuullut mitä hän sanoi.
Sitten hän katseli tarkkaavaisesti tuota tasangon poikki meitä kohti mutkittelevaa mustaa jonoa, jonka lähetit pian kohtasivat, jolloin jono alkoi kiemurrella kukkulan rinnettä ylös.
"Kuinka suuri on heimosi, Mopo?" kysyi kuningas.
"En tiedä, oi Elefantti", vastasin minä, "sillä en ole nähnyt heitä moneen vuoteen. Ehkä kolme täyttä rykmenttiä."
"Enemmän", sanoi kuningas. "Luuletko heimosi täyttävän halkeaman takanamme, Mopo!" Ja hän nyökäytti päätään kuilua kohti.
Käsitin samassa Chakan tarkoituksen ja aloin vavista kiireestä kantapäähän voimatta saada sanaa suusta, sillä kieleni takertui suulakeen.
"Niitä on kyllä paljon", jatkoi Chaka, "mutta minä tahdon vaikka lyödä vetoa kanssasi viidestäkymmenestä harasta, etteivät he täytä kuilua."
"Kuningas suvaitsee laskea leikkiä", sanoin minä.
"Niinpä niin, leikkiäpä hyvinkin, mutta vain leikilläkin lyöden sinä häviät vedon."
"Niinkuin kuningas suvaitsee", mutisin minä — joka en voinut vastaan sanoa. Heimoni läheni: eräs vanhus, jolla oli valkoinen tukka ja parta, kulki etunenässä ja katsoessani häntä tarkemmin minä tunsin hänet. Isänihän se oli, isäni Makedama. Tultuaan äänenkuuluviin hän tervehti kuningasta bayéte-huudolla ja heittäytyi maahan ryömien sitten polvillaan meitä kohti kunnioittaen kuningasta lukemattomilla ylistyssanoilla. Ja hänen kaikki tuhannet seuralaisensa heittäytyivät myös polvilleen ja kättensä varaan ylistäen kuningasta, ja heidän huutonsa kaikuivat kuin ukkosen jyrinä.
Vihdoin makasi isäni Makedama kiemurrellen kuin käärme kuninkaallisen majesteetin edessä. Chaka käski hänen nousta ja tervehti häntä lempeästi, mutta kaikki muut olivat vielä pitkänään maassa painaen otsansa hiekkaan.
"Nouse, Makedama, lapseni, langenien heimon isä, ja sano minulle, miksi tulet myöhään surujuhlaani?"
"Matka oli pitkä, oi kuningas", vastasi Makedama, joka ei tuntenut minua. "Matka oli pitkä ja aika lyhyt. Naiset ja lapset väsyivät, jalat heltyivät, ja he ovat vielä nytkin uuvuksissa."
"Älä puhu siitä, Makedama lapseni", sanoi kuningas. "Olit varmaankin sydämessäsi sangen murheellinen heidän tähtensä, mutta he saavat pian levätä. Sano, ovatko kaikki täällä mukanasi?"
"Jokainen, oi Elefantti — tulimme kaikki! Kyläni ovat autiot, karja vaeltaa hoidotta laitumilla ja linnut nokkivat jyvät korjaamattomista tähkistä."
"Hyvä on, Makedama, sinä uskollinen palvelijani! Tahtonet vielä surra kanssani hetken — eikö niin? Kuule siis! Käske väkesi jakautua minusta oikealle ja vasemmalle ja asettua kaikki halkeamaan viettävälle nurmikolle."
Makedama teki kuten kuningas oli käskenyt, eikä hän, yhtä vähän kuin hänen neuvonantajansakaan, huomannut kuninkaan tarkoitusta, mutta minä, joka tunsin tämän pahan sydämensä, käsitin kaikki. Tuo monituhantinen kansanpaljous virtasi ohitsemme oikealle ja vasemmalle, ja rinteiden nurmikot peittyivät pian näkyvistä. Kun kaikki olivat menneet, kääntyi Chaka jälleen Makedaman päin, käskien tämän kavuta kuilun pohjalle ja koroittaa sieltä äänensä valituksiin. Vanhus totteli kavuten hitaasti ja työläästi kuilun pohjalle, joka oli niin syvä, että valo näytti tuskin jaksavan tunkeutua sinne saakka, jossa hän seisoi, sillä minä näin vain hänen valkeiden hiustensa häämöittävän kaukaa alhaalta pimennosta.
Sitten hän koroitti äänensä, niin että kaikki nuo tuhannet rinteille asettuneet kuulivat sen. Heikolta ja ohueltahan se kuulosti, mutta kajahti kuitenkin selvästi ja vienosti kuin kaukaa lumisen tunturin laelta:
"Surkaa,Makedamanlapset!"
Ja kaikki nuo tuhannet — miehet, naiset ja lapset — toistivat sanat kaikuna, joka jyrähti kuin ukkonen.
"SurkaaMakedamanlapset!"
"Sure, langenien heimo, sure koko maailman keralla!" kajahti jälleen alhaalta.
Ja toiset vastasivat:
"Sure,langenienheimo,surekokomaailmankeralla!"
Ääni kuului kolmannen kerran:
"Surkaa, Makedaman lapset, valita, langenien heimo, valita koko maailmankeralla!"
"Huutakaa, te soturit; itkekää, te vaimot,jalyökäärintoihinne, te tytöt,jatepienokaiset,nyyhkyttäkää!"
"Juokaakyyneltenvirrastajapeittäkääitsennemurheentomulla!"
"Sure,langenienheimo,itkeTaivaidenäidinkuolemaa!"
"Surkaa, Makedaman lapset, itkekää, sillä hedelmällisyyden henki onpoistunutluotamme!"
"Sure,oikansani,valita,silläzulujenleijonaonjäänytorvoksi!"
"Virratkoot kyyneleenne sateena ja kaikukoon itkunne kuin synnyttävänvaimonvalitus!"
"Sillä murhe on langennut päällemme kuin sade, ja maailma on tullutraskaaksijasynnyttänytkuoleman!"
"Kuljemmesynkässäpimeydessä,kuolemanvarjossavaellamme."
"Zulujenleijonaonorpo,silläTaivaidenäitiäeioleenää."
"Kenvoihäntälohduttaa?Vainhänenlastensaitku."
"Itke, langenien heimo, anna valitustesi kohota pilviin saakka ja hajoittaane!"
"Japarkukoonkokomaailma:Voi!Voi!Voi!"
Niin tuo vanhus, isäni Makedama, lauloi kuilun syvyydessä seisoen. Hänen äänensä kantautui ylös ohuena ja heikkona, mutta kun hänen ylhäällä olevat tuhannet heimolaisensa toistivat sanat lause lauseelta, kaikui huuto ukkosena pilviin saakka, ja vuoret vavahtelivat äänen voimasta. Synkät sadepilvet olivat sillävälin pimittäneet taivaanlaen ja noiden tuhansien ihmisten valitushuudot panivat ilman niin kiivaaseen liikkeeseen, että äkkiä alkoi sataa rankasti, ikäänkuin taivaskin olisi itkenyt. Sade toi mukanaan ukkosen; pitkäisen tuli leimahteli ja valtava jyrinä kiiri kauas ympäriinsä.
Chaka kuunteli, ja suuret kyyneleet vierivät hänen pnoskilleen, sillä laulu liikutti hänen sydäntään. Sade jymisi raskaasti peittäen
koko tienoon harmaaseen utuverhoon, mutta huuto kaikui sateesta huolimatta voittaen ukkosenkin.
Samassa kuului omituista melua ja katsahdin oikealle. Siellä häilyi väentungoksen yläpuolella kukkulan laella lukematon joukko soturien töyhtöjä ja välkkyvä keihäsrivi. Katsahdin vasemmalle; siellä näin myös sateen läpi hämärästi häämöittävät töyhdöt ja keihäsrivin. Katsahdin eteeni halkeaman toiseen päähän, ja näin saman näyn: töyhdöt ja keihäät.
Rinteiltä kohosi samassa kaamea huuto, joka oli aivan toisenlainen kuin äsken; nuo ihmisraukat huusivat nyt kauhusta ja tuskasta.
"Ah, nyt on heidän surunsa vilpitön", sanoi Chaka korvaani, "nyt suree heimosi sydämestään eikä vain huulillaan, Mopo."
Hänen vielä puhuessaan huojahtivat kansanjoukot kuilun molemmin puolin äkkiä eteenpäin, painautuivat takaisin huojahtaakseen jälleen yhä rajummin eteenpäin ja alkoivat soturien säälimättömien keihäiden pakottamina pudota koskena, miehet, naiset ja lapset, kuilun synkkiin syvyyksiin.
* * * * *
Suo anteeksi kyyneleeni, isäni, jotka tipahtelevat sokeista silmistäni; olen hyvin vanha, tullut uudestaan lapseksi ja lapsethan itkevät. Niin, tarkemmin en voi kertoa — käännyin poispäin. Vihdoin melu hiljeni, ja valitukset vaikenivat — työ oli tehty.
* * * * *
Siten haudattiin Makedama heimonsa luiden alle — sellainen oli loppu langenien heimon; äitini uni oli käynyt toteen ja Chaka oli
pitänyt valansa, jonka hän oli vannonut äidilleni, kun tämä ei antanut hänelle maidontilkkaa.
"Et ole vielä voittanut vetoa, Mopo", sanoi kuningas. "Katsohan, tuolla on vielä pikkuinen kolo, johon vielä yksi mahtuu lepäämään. Tuo kuoleman vilja-aitta on kyllä ääriään myöten täynnä, eikä siihen sullotuista jyvistä idä ainoakaan, mutta pikkuinen kolo on kuitenkin jäljellä — eikö ole ketään, joka sen täyttäisi? Onko koko langenien heimo todellakin kuollut?"
"Yksi on vielä jäljellä, oi kuningas!" vastaan minä. "Olen langeni, ja täyttäköön minun ruumiini tuon tyhjän paikan."
"Ei, Moposeni, ei! Kuka sitten voittaisi vedon? Ja sinua en sitäpaitsi tahdo tappaa, sillä se olisi vastoin valaani. Surummehan on yhteinen."
"Olen ainoa elossa oleva langeni, oi kuningas, joten olen hävinnyt vedon, joka kyllä maksetaan."
"Minun tietääkseni on vielä eräs toinenkin", sanoi Chaka. "Meidän sisaremme, Mopo. Ah, tuollapa hän jo tuleekin!"
Katsahdin ylös ja näin sisareni Balekan käyvän meitä kohti muhkea pantterinnahka olkapäillään jäljessään kaksi soturia. Hän astui ylväästi pää pystyssä ja hänen käyntinsä oli kuin kuningattaren. Nyt hän huomasi kuolleet, jotka lepäsivät hänen edessään hiljaa kuin päivättömän lammikon tumma vesi. Hän arvasi kaikki ja pysähtyi vavisten, mutta astui sitten ylpeästi Chakan eteen.
"Mitä tahdot minusta, oi kuningas?" kysyi hän.
"Tulit sopivalla hetkellä, sisareni", vastasi Chaka voimatta kohdata hänen katsettaan. "Näetkös, tämä Mopo, minun palvelijani ja sinun veljesi, löi kanssani karjasta vetoa. Aihe oli kerrassaan mitätön — kiistelimme, kykenisikö tuo langenien heimo — sinun heimosi, Baleka — täyttämään tämän U'Donga-lu-ka-Tatiyanan kuilun reunojaan myöten. Ja kuullessaan vedon innostuivat langenit niin että syöksyivät tuhansittain kuiluun näyttääkseen, kumpi meistä oli oikeassa. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että veljesi häviää vedon, sillä tuonne mahtuu vielä yksi, ennenkuin kuilu on täysi. Hän muistutti kuitenkin äsken mieleeni, sisareni, että langeneja on vielä yksi elossa, joka tuossa kolossa leväten voisi auttaa häntä voittamaan vedon, ja hän pyysi minua haettamaan sinut paikalle. Ja minä täytin hänen pyyntönsä, sillä en ole milloinkaan tahtonut vääryydellä mitään anastaa, niin että puhele nyt Mopon kanssa kahden kesken tästä asiasta kuten ennenkin hänen kanssaan keskustelit, kun synnytit lapsen, sisareni!"
Baleka ei ollut kuulevinaan mitä Chaka minusta sanoi, sillä hän käsitti hyvin tämän tarkoituksen. Hän katsahti vain Chakaa silmiin sanoen:
"Huonostipa nukut tämän illan jälkeen, Chaka, aina siihen saakka, kunnes tulet maahan, jossa ei unta ole. Olen puhunut."
Chaka kuuli ja ymmärsi sanat ja kääntyi samalla poispäin valittavasti huudahtaen, sillä pelko oli vallannut hänen sydämensä.
"Mopo-veljeni", sanoi Baleka, "puhukaamme viimeinen kerta; kuulit kuninkaan käskyn."
Vein sisareni loitommaksi ja minulla oli keihäs kädessäni. Pysähdyimme kuoleman kuilun reunalle kuolleen kansamme luo, ja
