Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini! Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan yhtehen yhyttyämme, kahta’alta käytyämme! Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.
Lyökämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan, lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme, kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa: noita saamia sanoja, virsiä virittämiä vyöltä vanhan Väinämöisen, alta ahjon Ilmarisen, päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä, Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta.
Niit’ ennen isoni lauloi kirvesvarta vuollessansa; niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä, minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä, maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna. Sampo ei puuttunut sanoja eikä Louhi luottehia: vanheni sanoihin sampo, katoi Louhi luottehisin, virsihin Vipunen kuoli, Lemminkäinen leikkilöihin.
Viel’ on muitaki sanoja, ongelmoita oppimia: tieohesta tempomia, kanervoista katkomia, risukoista riipomia, vesoista vetelemiä, päästä
Vilu mulle virttä virkkoi, sae saatteli runoja. Virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat. Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.
Kullervo Kalervonpoika
KOULUTIE EI OLE TASA ARVOINEN
Opiskelijoiden ajatuksia toisen asteen koulutuksen saavutettavuudesta.
Koulun tilat voivat reflektoida turvattomuutta. Ihmiset kokevat ympäristönsä eri tavalla. Turhan ahtaiksi ja pieniksi muodostuneet tilat ahdistavat monia. Ihmiset pakkautuvat pieniin tiloihin, jolloin väistämättä syntyvä häly ja melu kuormittavat sekä sosiaalista ilmapiiriä että yksilöä. Oman paikan löytäminen ei aina ole yksinkertaista, ja ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteet usein korostuvat erityisesti juuri ihmisten keskellä. Mihin minä kuulun tilassa, jossa kaikilla jo tuntuu olevan oma rooli ja paikka? kuva: Grethel Suits
Erilaisuus voi pelottaa, niin itseä kuin muita. Kun omat ominaisuudet, arvot, tai vaikkapa tyyli poikkeavat massasta, itsensä ilmaisu saattaa olla vaikeaa. Syntyy kokemus siitä, että joukkoon kuuluakseen täytyy piiloutua ja peitellä sitä, kuka todellisuudessa on. Kun piiloutuu muilta, piiloutuu herkästi myös itseltään ja päätyy elämään omassa varjossaan.
kuva: Grethel Suits
Miksi koulu uuvuttaa?
Tämän kuvan otin, koska koulun vessat ovat ainoa paikka jossa voin palautua uupuessa. Minä olen autismin kirjolla ja se erityisesti nopeuttaa uupumista. Koulu uuvuttaa koska opettajat vaihtuvat paljon, kaikkialla on hälinää, lukiossa on uusia käytäntöjä johon ei ole tottunut, tulee yllättäviä muutoksia ja on paljon enemmän vaatimuksia. Uupumista lisää, kun joutuu aina uuden jakson alkaessa selittämään uusille opettajille omista haasteistaan.
Harmittaa kun aina sanotaan että harjoittelemalla voisi oppia kaiken. En minä opi koskaan puhumaa riittävän kovaa, enkä minä osaa suomenkielen tunneilla tai muutenkaan tunnistaa satiireja ja sarkasmia. En tule osaamaan tiettyjä asioita vaikka kuinka opettelisin.
kuva: lukio-opiskelija
What’s in a name
What’s in a name? That which we call a rose, by any other word would smell as sweet
Mikä on nimi? Nimi on periaatteessa vain sana, konjuktio äänistä joita me ihmiset päätimme sukupuolittaa. O loppuiset nimet ovat maskuliinisia kun taas A loppuiset ovat feminiinisiä. Miksi? Voi yrittää selittää historialla ja fonologialla ja psykologilla, mutta lopuksi sille ei ole syytä. Mutta silti, nimet ovat hirveän tärkeitä. Minun nimeni on hirveän tärkeä, se koostaa minut ja se tekee minusta ihmisen. Nimi tekee minusta minut mutta nimet ovat hyödyttömiä.
Kannan ylpeänä nimeäni vaikka kuinka näyttäisin ristiriitaiselta sen kanssa. Minua ei kiinnosta mitä muut ajattelevat sillä tämä ei ole heidän elämä vaan minun. Vaikka kuinka tykkään pukeutua naiseksi ja feminiinisesti ei se tee minusta yhtään sen vähempää ei-binääristä. oikeastaan muille ei kuulu edes identiteettini he saavat ajatella ja olettaa mitä haluavat pääasia, että itse tiedän kuka olen ja miten kannan omaa nimeäni.
nimellä, kaikki kutsuu. Olen vaihtanut laillisen nimeni, ettei kukaan kutsu minua haamunimelläni.
Mutta, koska nimeni on siltikin nimi saatan kuulla sitä kun minuun ei viitata. Aina kun kuulen sen nimen, näen hetken menneisyyttäni. Hetken menneisyydestäni jolloin olin onneton, ja se pelottaa minua. Minua pelottaa että tulen taas onnettomaksi kuten silloin, tämän takia en halua kuulla sitä nimeä. Sitä ei ole, eikä ikinä ollut.
Sen ei kuulu olla vaikeeta
Ajattelen että nimellä on henkilölle väliä.
Joskus nimi voi tuntua siltä että se ei kuuluisi itselleen. Silloin on mahdollisuus ilmaista itseään paremmin ja valita kutsumanimi mikä tuntuu omalta ja hyvältä käyttää.
Kuvassa näkyy Järvenpäästä otettu valokuva seinästä, johon on maalattu useita graffiteja.
Otin tämän kuvan, koska graffitimaalarit ilmaisevat itseään maalauksien kautta.
Samalla tavalla henkilö voisi ilmaista itseään paremmin oman nimensä kautta.
Oma nimi voi tuoda paljon iloa ja helpotusta arkeen, kun se tuntuu omalta.
Asiaa voisi helpoittaa ehkä nimenmuutoksen yksinkertaistamisel la / kaikissa kouluissa olisi mahdollisuus vaihtaa heti kutsumanimi wilmaan, jos nimi jolla haluat tulla kutsutuksi ei ole virallinen.
Minua kutsutaan minun oikealla
Kynnen alla tai hampaankolossa Oot selvinnyt jo kaikesta Luovutus ei oo luovuttamista
Älä laske irti Luovuta
Et oo velkaa et kultainen noutaja
Naru kaulasta alkaa alusta
Täysi oikeus olla vapaana
(älä) luovuta - huora
Kun sinut nähdään naisena vaikka koet olevasi toinen tulee siitä ristiriitainen fiilis sen takia puolikas kumpaakin puolta kuvastaa minua.
lisäksi vanhemmille:
Sanoituksia mistä toivon että vanhempani ymmärtää jos selitän nimeni kautta sen. Heidän on edelleen vaikea kutsua minua Elliotiksi. Sen ei kuulu olla vaikeaa mutta älkää luovuttako, uskon kyllä teihin.
Satimia, loukkuja, ansaita ja teerentarhoja
Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa
Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. - Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.
Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kierrosta.
Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa, jonka karheus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.
Heidän isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa. Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löyttiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tanterella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä.
Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhua. Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön; sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon metsäotusten pyyntöön. He rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.
Sori en ymmärrä
Kaunein sana
“Kilig” on Tagalogin sana, mikä ei voi suoraan kääntää tosi monelle kielelle. “Kilig” tarkoittaa punastumista ja sitä kylmää tunnetta jaloissa, mitä ihminen tuntee, kun puhuu jonkun kanssa, joka on viehättävä. Se tunne tekee sydämen lyömään niin nopeasti, että aivot pitää pysähtyä hetkeksi, jotta muu keho voi ymmärtää. Se on polttava tuli, joka löytyy jokaisen ihmisen sisältä, ja se on ihmisen ydin. Sana kuvaa tosi hyvin tunteen, kuin miljoona perhosta vatsassa. Mä rakastan tätä sanaa, koska se voi selittää niin vaikean tunteen –tunteen, mitä ihmiset ovat yrittäneet monta vuotta selittää. Ihmiset ovat yrittäneet selittää sitä kirjoilla, lauluilla, maalauksilla ja tanssilla. Mutta filippiiniläinen kieli voi laittaa kaiken siihen yhteen sanaan, viiteen kirjaimeen, kuin villin leijonan purkkiin.
Koska ihmisten kasvot eivät saa olla ku-
vassa julkisuuslakien takia, mä ajattelin, että se on haaste. Yleensä kasvoilla on helppo kertoa tarina – ne ovat ihmisen kehon teatteri, joka näyttää tragediaa, komediaa ja kauhua. Mä kävelin Helsingin kaduilla ja yritin löytää, miten kuvata “Kilig” ilman kasvoja. Mä olin tosi surullinen, koska mä kävelin monta tuntia, mutta en saanut yhtäkään hyvää kuvaa. Aurinko meni alas, tuuli muuttui tosi kylmäksi, ja mun askeleet olivat tosi jäykät ja väsyneet. Parin minuutin päästä mä lopetin.
Mä kävelin hitaasti juna-asemalle, kamera vielä mun kädessä, toivoen vielä löytäväni jotain. “Yesterday” The Beatlesilta alkoi soida mun kuulokkeissa, ja heti ensimmäisen sävelen kohdalla mä näin jotain mun oikealla puolella. Juna-aseman
rasvaisella ja märällä lattialla seisoi kaksi pariskuntaa tosi lähellä toisiaan. Oli tosi kaunista nähdä “Kilig” julkisesti. Se tuntui siltä, että mä katsoin kahta villiä leijonaa Helsingin kylmässä. Voima, joka pelottaa ja hurmaa ihmisiä, tanssi yhdessä. Miehellä oli kädet tiukasti naisen ympärillä, niin kuin köynnös, joka kiertyy seinän ympärille. Nainen, jolla oli tupakka oikeassa kädessä, katsoi miestä ja hymyili, niin kuin katsoisi kuuta kasvoista kasvoihin. Heidän kehonkielensä oli paras osa. Kaksi vapaata leijonaa tanssimassa, niin kuin kaksi lehteä syksyllä, tuulen mukana, heilumassa ja putoamassa yhteen, niin kuin niillä olisi oma painovoima, joka rikkoo fysiikan lakeja.
Rakkaus on tosi vaikea asia, joka tekee ihmiset hulluksi. Se on pelottava ja tosi vahva voima, joka voi vallata valtakuntia, kaupunkeja ja maita. Mutta Tagalogin sana “Kilig” näyttää, että tämä voima voi kesyttää, hallita ja jakaa.
Kun on vaikea puhua
On olemassa maahanmuuttajille ainutlaatuinen sosiaalinen ilmiö, “Cultural Freezing”.
Ihmiset, jotka ovat lähteneet kotimaastaan asumaan toiseen maahan, kantavat mukanaan vanhan version siitä, millainen heidän kotimaansa kerran oli. Joku, joka on lähtenyt Filippiineiltä, kantaa mukanaan serkkujensa kuuntelemia lauluja, aikanaan suosittuja trendejä, jopa vitsejä ja slangia. Mutta vuosien kuluessa heidän kotimaansa jatkaa kulkuaan ajan virrassa, aivan kuten hekin uudessa vieraassa maassaan. Maahanmuuttajat jäävät elävästi kiinni siihen vanhaan muistiin, jota he kutsuivat “kodikseen”. Aikaan jäätyneenä.
Minä olen tämän sosiaalisen ilmiön uhri. Lähdin kotimaastani vannoen, etten koskaan kadota itseäni tai sitä, mitä kotimaassani tapahtuu. Vannoin, että pidän yhteyttä kaikkeen kotona tapahtuvaan – ajatellen, että voisin tasapainottaa vanhan elämäni ja uuden elämäni. Tajusin vasta jääneeni ajassa jälkeen, kun puhuin vanhan luokkatoverini kanssa verkossa. Hän puhui uudella slangilla, käytti vitsejä ja puhui trendeistä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Se oli musertavaa. Tunsin olevani liikkumaton mies, jäätynyt paikalleen, kun ympäröivä maailma virtasi ohitseni epätarkkoina viivoina. Keskustelu omalla äidinkielelläni ei ole pelkästään “helpompaa” – se tuntuu myös siltä, kuin puhuisin kuolleelle versiolle itsestäni.
Oli sumuinen aamu, kun otin kuvan. Kaikki olivat pukeutuneet lempihansikkaisiinsa, nenät ja posket ovat nyt kuolleiden ruutujen väriä, jotka kukkivat kesällä. Aamu oli hidas. Pidin kameraa käsissäni, mielessäni vain yksi ajatus: “Kadotan itseni jokaisen uuden oppimani sanan myötä.” Tiesin, että se oli se tunne, jonka halusin vangita. Istuin penkille, tarkkailin ympäristöäni – odottaen oikeaa hetkeä. Edessäni oleva juna käynnisti kovan moottorinsa ja pyöritti vaihteitaan – silloin näin kaksi naista omalla raiteellani. Toinen oli lasin takana, toinen edessä.
Se oli täydellinen. Melkein kuin tarina olisi esittäytynyt suoraan edessäni.
Vasemmalla oleva nainen näyttää hieman epävarmalta, ehkä jopa varovaiselta siitä, mitä edessä on. Puhelin ja kuulokkeet mukanaan hän näyttää valmiilta siihen, mitä elämä hänelle tarjoaa. Hän on tässä hetkessä. Oikealla oleva nainen taas seisoo haaleana ja haalistuvana muistutuksena siitä, mitä vasemmalla oleva nainen kerran oli. Häipyvä siluetti menneisyydestä – peittymässä jokaisen uuden kokemuksen myötä.
Elämässä meidän on opittava hyväksymään uusia haasteita, kokemuksia ja taitoja, jotta voimme kehittyä. Mutta jokaisen sisimmässä on pieni osa sydämestä, jossa asuu lapsuuden minä, ja tuntuu kuin se menettäisi identiteettinsä pala palalta. Matkani jatkuessa tässä lumisessa maassa, jota kerran kutsuin Joulupukin kodiksi, alan hiljalleen tuntea, että jokainen askel on suuri isku rappeutuvaan linnoitukseen, jonka rakensin lapsena. Pian opin puhumaan tämän aiemmin vieraan maan kieltä. Opin heidän kulttuurinsa ja laulunsa. Opin heidän menneisyytensä ja annan oman panokseni heidän tulevaisuuteensa. Ja keskustelu omalla äidinkielelläni tuntuu kuin katselisin haalistuvaa varjoa itsestäni.
Suomalainen yllätys
Tämä kuva on aika yksinkertainen. Mä oon aina löytänyt mielenkiintoista, kuinka yhtenäisiä ja kurinalaisia suomalaiset on. On ollut monta kertaa, kun mä tuun pois junasta ja siellä on iso joukko ihmisiä kävelemässä mun kanssa, mutta portaiden ovi on pieni. Vaikka rullaportaat on pieniä, mä aina pelkään, että jonain päivänä ne antaa periksi painolle ja menettää otteen vaihteista ja vaan pudottaa meidät kaikki alas. Mutta mikä oikeasti kiehtoo mua, ei ole rullaportaiden insinööri suunnittelu, vaan se kurinalaisuus, mitä suomalaisilla on niitä käyttäessä. Se on kirjoittamaton sääntö suomalaisessa yhteiskunnassa – no, ainakin mä luulen niin, koska niin pitkälle kuin tiedän, ei ole mitään viranomaista varmistamassa, että ihmiset käyttää rullaportaat oikein.
Siellä voi olla satoja ihmisiä yrittämässä käyttää rullaportaita, mutta kukaan ei koskaan mene vasemmalle puolelle ja seiso. Ehkä se voi tulla yllätyksenä, miksi mä pidän tätä niin ihmeellisenä, mutta se oikeasti on kiinnostavaa, kuinka paljon itsehillintää ja kurinalaisuutta useimmat suomalaiset on.
Tässä projektissa, opiskelijat pohtivat toisen asteen saavutettavuutta ja samalla tulevat kuulluksi. Opiskelijoilta kysyttiin prosessin aikana kysymyksiä, joihin he vastasivat kuvin ja tekstein. Lukiokoulutuksen saavutettavuutta on kuvissa pohdittu monista eri näkökulmista.
Projekti toteutettiin yhteistyössä Stadin ammattiopiston Media-alan ja luovan ilmaisun opiskelijoiden kanssa.
