Exploring the Variety of Random Documents with Different Content
Mitään sanomatta tarttui Jaakko Nikin kaulukseen ja työnsi hänet ovesta ulos.
— Elä astu tähän taloon niillä mielipiteillä.
— … sen vielä edestäsi löydät, kuului vielä pimeästä porstuasta.
Työväki vaikeni, mutta muutamien kasvoilla näkyi kasvavaa kiihtymystä.
Jaakko meni kamariin. Siellä oli Emmi. Katsoi pitkään niinkuin olisi sanonut: »Siinä sen näet.» Jaakon täytyi paeta sitä katsetta, niin koski se häneen. Ja istuessaan pienen vierashuoneen keinutuolissa hän tunsi olevansa kuin yksin koko talossa.
XVI.
Villen välitystoimisto oli täytynyt lopettaa. Se ei enää kannattanut. Epävakaisilta näyttävät ajat tekivät talonkaupat melkein mahdottomiksi.
Alusta alkaen oli välitystoimi sujunut huonosti Villeltä. Hänen luontainen laiskuutensa oli siihen syynä. Olisi pitänyt käydä maita katsomassa ja yleensä innokkaasti puuhata, mutta aamuisin täytyi nukkua myöhään valvotun yön jälkeen ja yöt menivät pelatessa ja hurjastellessa.
Rahatkin olivat jo loppuneet. Ne menivätkin kuin hiekka sormien lomitse. Eräänä päivänä he kumpikin sen huomasivat.
— Minä tarvitsen rahaa, sanoi Helena.
Ville katseli komeasti pyntättyä vaimoaan silmät suurina.
— Mitä… joko olet kaikki hävittänyt?
— Sinä ne olet hävittänyt… juopporatti! Sanat sinkoilivat molemmin puolin terävinä. Helena jäi itkemään ja Ville pakeni ulos. »Helvetti!… semmoisen akan kanssa jaksa…»
Silloin vasta Ville huomasi, miten kauaksi he kumpikin olivat menneet entisyydestään. Kaupunki-ihailu, joutilaisuus ja hurjastelu oli hävittänyt kaiken ihmisyyden, josta nyt olisi toivonut olevan edes rippeitä jälellä.
Ensi kertaa tunsi Ville raskaana kohtalon käden painavan itseään. He olivat nyt köyhiä, ja se merkitsi sitä, että nyt pitäisi ryhtyä työhön. Mitä hän tekisi? Sen, ettei hänestä ollut oikeastaan mihinkään, tunsi Ville itsekin nöyryyttävänä. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itseään kohtaan, olisi hän myöntänyt, että maatyön halveksiminen oli vienyt hänet tähän.
Olisipa vielä Kinkomaa myymättä. Edes pienikään pala siitä omana. Tuskinpa hän enää koskaan saisi omistaa maata. Maat olivat kaikki yksityisten hallussa. Pitäisi muuttaa olot sellaisiksi, että maa olisi kaikkien vapaasti viljeltävänä, silloin hänkin sitä saisi.
Villessä oli herännyt uusi elämän ajatus, oikeastaan hän ensi kertaa ajatteli. Hänessä tapahtui käänne aivan pienessä hetkessä. Ja ajatukset tulvivat hänen mieleensä toinen toisensa yli niinkuin hurjat laineet.
Hän tunsi olevansa sosialisti. Miten hän sitä ei ennen ollut huomannutkaan. Ja nythän hänen köyhänä miehenä täytyi pakostakin kuulua siihen joukkoon.
Sosialidemokratia! Kuinka se sana olikaan ihana hänelle. Siihen sisältyivät kaikki tulevaisuusajatukset.
Ja nyt oli Ville huomaavinaan ne epäkohdat, joita poistaakseen sosialistit taistelivat. Niitä oli lukuisasti. Miten hän oli saattanutkin kulkea nykypäivien yhteiskuntapuuhista ja -taisteluista mitään
välittämättä, silmät ummessa maailmaa mullistavilta aatteilta ja sokeana kaikelle kurjuudelle?
Hän oli nyt köyhä, mutta oliko se hänen oma syynsä? Eivätkö nuo lukuisat iilimadot, liikemiehet ja kauppiaat, olleet häntä kynineet puhtaaksi niinkuin kaikkia muitakin. Hän oli yrittänyt rehellisesti työskennellä välitystoimistossaan, mutta toiset, voimakkaammat, löivät häneltä tien tukkoon. Nyt hän oli työtön, joita nykyinen yhteiskuntajärjestelmä synnytti lukemattomia. Villen ajatukset jatkuivat. Hänelle tuli polttava halu työskennellä nykyisen vallankumouksellisen työväen parissa sen aatteita seuraten ja tulkiten toisille tietämättömille. Hän oli mielestään kehittynyt muutamassa hetkessä täydellisesti demokratiaa ymmärtäväksi ja oli valmis sitä toisille opettamaan. Itse hän ei kyennyt käsittämään, että hänen ajatuksensa, kerran irti päästyään ja saatuaan sysäyksen ahdistavasta puutteesta, kääntyivät pian anarkokommunistiseen suuntaan. Ei pilkahdustakaan edes hetkellisestä häpeän tunteesta, että oli hylännyt maan ja omaa laiskuuttaan joutunut rappiolle. Hänhän oli muka rehellisesti koettanut talohuijarina pyrkiä eteenpäin.
— Tiedätkö, Helena, kuka on syypää meidän köyhyyteemme? kysyi Ville jo seuraavana päivänä vaimoltaan.
— Sinä ainakin.
— Ei se ole minun syytäni, vaan nykyisen yhteiskunnan. Yht'äkkiä olen saanut silmäni auki. Minä rupean sosialistiagitaattoriksi. Sellaisia tarvitaan nykyjään paljon.
Helena hymähti halveksivasti. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin mistä saisi rahaa.
Ville sitä ei nähtävästi enää kykenisi riittävästi hankkimaan, siispä oli hänen sitä otettava mistä vain tarjottiin.
— Vai sellaiseksi. Tuleeko siitä paljon rahaa? kysyi Helena maaten laiskasti vuoteessaan. Aamu oli kulunut jo pitkälle, mutta hän ei viitsinyt vielä nousta.
— Kai siitä sen verran, että nätisti elää.
— Mutta minä tahdon elää reilusti, niinkuin tähänkin asti. Jos sinä et saa rahaa, niin kyllä minä…
— Miten?
— Hellittämällä niitä maalaisten siveyskäsitteitä.
Helena nauroi rietasta naurua oikoillen vuoteessa.
Ville hätkähti. Oliko Helenakin menossa siihen suuntaan? Se tuntui melkoisen nololta. Tosin hänellekin oli sattunut omat pienet seikkailunsa täällä kaupungissa, mutta se nyt oli toista sentään aina miehen… Vaimon pitäisi olla joka tapauksessa uskollinen.
Helena oli noussut ja kampaili tukkaansa kaappipeilin edessä. Hän oli täyteläinen ja kaunis. Kyllä hän hyvin kelpasi. Kokemustakin oli jo siitä.
— Ehkäpä oletkin jo seikkaillut? kysyi Ville kylmästi. Häntä kuohutti se, että yhteiskunta ja sen rahaherrat muka ryöstivät näin toiselta hänen vaimonsa. Mitään syytä Helenassa itsessään ei hän voinut löytää.
— Aina vähän, kiusoitteli Helena.
— Ja sinä ilkeät! kuohahti Ville ja tarttui vaimoaan olkapäähän, niin että hienot pitsit repeilivät.
— Mene hiiteen! Sinähän murskaat minut. Mene hankkimaan rahaa äläkä pahoinpitele vaimoasi.
Ville istui masentuneena ja kiukuissaan. Tämä käänne oli hänelle melkein odottamaton. Tosin hän oli jotain epäiltävää kevytmielisyyttä jo huomannutkin vaimossaan. Helena kiemaili miehille ja oli myöhään iltasilla poissa kotoaan.
Yhteiskunnan syy, päätteli Ville. Rahavalta katkoo perhesiteetkin. Ei ole ihme, jos vallankumous on ovella. Mitä olisi nyt tehtävä Helenan suhteen? Miten hän oli saattanut niin muuttuakin? Yhteiskunnallisista asioista hän ei välittänyt. Rahaa piti vain olla. No, sehän oli tarpeen taloudessa, kaikessa. Ilman sitä ei voinut elää. Olisiko Helena nyt muuttunut todellakin niin eläimelliseksi, että möisi ruumiinsa kurjasta rahasta? Mutta olihan se niin tavallista kaupungeissa. Kovin hävytön hän sentään kehtasi olla, Helena, kun puhuikin sellaista.
— Kuule, minä hankin heti toimen, saan rahaa, mutta sinun on luvattava olla erossa kaikesta sellaisesta, sanoi Ville.
— Sittenpähän näkee, virkkoi Helena kiusoittavasti hymyillen. — Jos sinä voit hankkia rahaa, niin se sopii kyllä minulle. Sinä tahi joku muu, ei ole minulle sillä mitään väliä. Kun kerran on näin mennyt, niin menköön vastakin miten sattuu.
—- Voiko nainen puhua noin? sanoi Ville kiukuissaan. — Häpeisit toki.
— Nainen sitä oikein voikin, kun elämä menee alaspäin, niinkuin nyt meidänkin. Me halusimme kumpikin kaupunkielämää, ja se kysyy rahaa. Ja kun mies ei kykene sitä hankkimaan, silloin astuu nainen esiin. Jos nyt sinä et onnistu, niin kyllä varmasti minä.
Ja Helena nauroi pilkallista, hirvittävää naurua. Naisessa ei ollut enää hituistakaan entistä Helenaa, joka Kinkomaassa oli ollut kerran reippaana maalaistyttönä, tosin halukkaana suloillaan miellyttämään miehiä, mutta kumminkin ihmisenä. Nyt hänestä oli ihmisyys raa'assa seurapiirissään kadonnut melkein olemattomiin.
— Helvetti, sinä olet kuin elukka, karjaisi Ville.
— Ja oletko sinä parempi, kuohahti Helena. — Kyllä minä sinun seikkailusi tiedän, vaikka en ole mitään puhunut. Kaipa nekin kuluttivat osaltaan rahoja, jotka nyt loppuivat.
— Ole vaiti, kähisi Ville, mutta hänestä oli ponsi hervahtanut. Helena tiesi siis, ettei hänkään ollut parempi. Menköön sitten kaikki niinkuin menee. Kaikki on yhteiskunnan syytä. Rahan syytä. Mutta vallankumous puhdistaa.
Hänen on jouduttava mukaan.
Talvi oli jo alussa. Ale ja Taave asuivat hatarassa, syrjäisessä komerossaan. Tehtaassa oli työtä riittävästi, mutta palkat hupenivat ihmeteltävästi kaikkeen ja mikään ei siltä riittänyt. Omituinen nälän tunne oli aina vatsassa ja ruumiissa. Sen lisäksi piti kuulla aina kotona valitusta ja tehtaassa kiroilemista ja hirveitä puheita.
Taave oli lakon jälkeen vaipunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei juuri mistään valittanutkaan eikä liioin puhunut toverilleenkaan temokratiasta. Ei odottanut mitään muutosta tilanteeseen, mutta ei kieltänyt, jos toiset sitä vakuuttivat. Ruumiissa oli alituinen väsymyksen tunne, joka pani jäsenet liikkumaan jäykästi. Silmiin oli ilmestynyt verestävä kiilto. Tehdastoverit olivat häntä ruvenneet sanomaan »menninkäiseksi», ja Taave oli siitä vain hymähtänyt.
Ale oli entistäänkin vaiteliaampi. Työmiesten alituista honotusta hän ei viitsinyt kuunnella. Hänen tulevaisuudentoiveensa oli saanut kertakaikkisen iskun lakon loppuessa. Ajatukset pyrkivät siltä maan puoleen. Sieltä hän toivoi pelastusta, mikäli saattoi toivoa. Päästä johonkin maalaistaloon työmieheksi ja saada perheelleen siellä asunto. Sitä hän ajatteli ja suunnitteli. Se olisi ollut ihanaa. Hän puhui tästä toverilleenkin, mutta Taave hymähti katkerasti.
— En minä tule, kun kerran pois ajettiin, se on vissi. — Hänestä oli karissut pois demokraattinen innostus ja jäänyt viha jälelle. Kun voisi jotenkin kerran kostaa tämän vääryyden.
Ale hautoi maallepääsy-unelmiaan. Sunnuntaisin aikoi hän lähteä johonkin tarjoutuakseen maatyömieheksi, mutta se jäi aina viikosta viikkoon. Siellä olisi mennyt maanantaipäivä, ja se olisi merkinnyt perheelle sitä suurempaa puutetta. Ja sitten täytyi olla kaartin harjoituksissa. Rangaistuksen uhalla oli kielletty pois jääminen. Kun siihen kerran tuli mennyksi, täytyi kai olla edelleenkin. Ja olihan järjestyksestä pidettävä huolta. Hänhän oli järjestyskaartin jäsen. Koskapa alituiseen puhuivat vallankumouksesta, niin saattoihan se tulla minä päivänä tahansa, ja silloin pitäisi olla järjestystä valvomassa.
Illoin työn loputtua ei tehnyt mieli olla asunnossa, jossa vaimo aina valitti ja lapset pyysivät leipää. Ne eivät ymmärtäneet, että sitä piti haukata vain suurimpaan nälkäänsä. Ja kun tätä ei jaksanut kuulla ja katsella, tuli aina kävelleeksi työväen kahvilaan. Siellä sai istua ainakin siltä rauhassa ja sitäpaitsi sai siellä aina kahvitilkan hiukovaan nälkäänsä. Joskus tarjosivat toverit, toisinaan osti itsekin.
Kahvila oli iltaisin täynnä miehiä. Luettiin sanomalehtiä ja politikoitiin. Tupakansavua, rähinää ja kirouksia oli maasta laipioon saakka. Sittenkin voi siellä paremmin viihtyä kuin asunnossa, jossa puute ja valitus irvisti joka nurkasta.
Eräänä iltana istui hän toverinsa kanssa hörppimässä kahvia, kun huomasi Kinkomaan Villen eräässä pöydässä.
— Katsohan, Kinkomaan entinen isäntä on tuolla, sanoi hän Taavelle.
— Niin näkyy… sanovat tulleen siitä kans' sosialistin.
Vahingonilo välähti Alen raukeissa aivoissa. Jos kerran Ville on sosialisti, silloin se on yhtä köyhä kuin minäkin. Eipä ollut apua torppariensa häätämisestä.
Ale sai yht'äkkiä rohkeutta ja päätti mennä sanomaan siitä Villelle.
Istuttuaan Villen pöydän ääreen, jossa oli pari muuta miestä, virkkoi
Ale:
— Isäntä ei taida enää tuntea entistä torppanaan.
Ville hämmentyi hieman.
— Kyllähän minä Alen tunnen, eikä tässä enää isäntiä ollakaan.
— Vai ei enää. No ei se torpparien häätö taitanut auttaakaan.
Alen ääni hieman vapisi. Siinä oli vihaa ja harmia.
Miehet katselivat pitkään Villeä, kuin tutkien.
— Onko tämäkin ollut sitten suurporvari ja ajanut maantielle mökkiläisiään? sanoi toinen.
Ville ei osannut sanoa mitään. Lähdön aikeissa napitti takkiaan.
— Olihan tämä, vahvisti Ale, leuka värähdellen. — Taave asui myöskin hänen maallaan. Pois ajoi meidät kuin koirat ikään.
— Porvarilla oli silloin porvarin tavat, sanoi Ville naurahtaen ja jotain sanoakseen. Nousi ja valittaen alituista kiirettään poistui.
Miehet tiesivät kertoa, että Ville on työväenpuhujana. Heistä ei ollut niin erikoisen outoa, että porvaristakin joskus tulee sosialisti. Tästä sitäpaitsi oli tullut hyvänpuoleinen. Vaati kaiken omaisuuden yhteiskunnallistuttamista.
— Koira on koira, enkä hänelle ikänäni anteeksi anna, että kotini hävitti, murisi Ale ja meni Taaven luokse.
— Mitäs Ville sanoi?
— Sitä mitä muutkin. Kuka heistä tietää mitä kukin sanoo. Laiskuuttaan se mies maansa menetti.
Taave poistui jonnekin, ja Ale painui nurkkaansa. Siinä olisi ollut vasta ilmestynyt työväenlehtikin, mutta ei jaksanut sitä lukea tällä kertaa. Pohjaton haikeus täytti mielen. Korva otti kahvilamelun lomassa ulkoa tulevat äänet, sanomalehtipojan huudot ja ohikulkevien askelet katukäytävällä, mutta ajatukset olivat siellä kaukana, jossa kolkko tuuli kierteli autiotuvan seiniä ja etsi ulosajettuja asukkaita.
XVIII.
Hautamäen Jaakko käveli tyhjässä tuvassa.
— Nyt se siis alkaa, veljessota.
Päivän juova väreili permannolla, ja ulkona oli keväistä, vaikka olikin helmikuun ensimmäinen päivä.
— Se on alkanut jo. Mutta miksi sen piti näin alkaa? Miksi ei kaikki omat miehet ryssiä lyömään ja maata puhdistamaan vuosisataisesta saastasta. Punakaarti, mikä se oli? Joukko hulikaanien harhaan johtamia nälkäisiä työmiehiä, oman maan kansalaisia.
Miksi tämän piti mennä näin?
Se on nyt sitä ryssäveljeilyn ansiota. Miksi ei jo aikaisemmin hallitus karkottanut maasta kapinan alkuunpanijoita, roistojen roistoja, ihmiseläimiä? Mikä sen tietää, kukapa sen käsittää. Kaipa ukkosta on niin paljon ilmassa, että täytyy tulla salamoita. Nyt ne alkavat sinkoilla.
Mutta mikä synnytti ukkosta?
Jaakko käveli jälleen, istui penkille ja nousi rauhattomana.
Nyt lähtivät monet maatyömiehetkin verikaartiin. Olisivatko lähteneet, jos heillä olisi ollut omaa maata? Olisiko heitä voitu silloin kiihoittaa?
Mutta eiväthän nytkään olleet punakaarteissa mukana muut kuin sellaiset, jotka halveksivat työtä ja olisivat tahtoneet elää toisten kustannuksella. Ja sitten taas ymmärtämättömät, jotka eivät osanneet harkita asioita.
Mutta nepä olivatkin eronneet koko puuhasta, nähtyään mitä tarkoitetaan. Niin muutamat Hautamäenkin alustalaiset, jotka olivat jo punakaartiin liittyneet. Mutta heistäkin vain harvat.
Eivät osanneet erottaa oikeata väärästä. Kuinka moni heistä lienee saanut muuta opetusta kuin lapsena aakkoset. Myöhemmin tuli lukukirjoiksi kiihoittajien sanomalehdet.
Jos oppikaan esti veritöihin ryhtymästä? Oppineitapa heidän johtajissaankin kuului olevan.
Jaakon askeleet kaikuivat raskaina tyhjässä tuvassa. Emmi tuli keittiöstä ja istahti kuin väsyneenä penkille.
— Mitenkä luulet tässä käyvän? kysyi hän mieheltään.
— En tiedä muuta kuin että mukaan lähtisin, jos ei talo vaatisi jäämään, sanoi Jaakko ja hetken kuluttua jatkoi:
— Tarvitaan kai niitä miehiä täällä kotinurkillakin.
— Kävitkö kaikissa Hautamäen mökeissä? kysyi Emmi.
— Kävin. Väki ei tahtoisi ryhtyä töihin.
— Aikovat kai lähteä punaryssien joukkoon. Nikki Purola kuuluu jo menneen.
— No hänet nyt tiesikin… toisten aikeista ei saa selvää. Muuten eivät pääse enää lähtemäänkään, jos olisi haluakin.
— Pidä vain sinä varasi heidän kanssaan.
— Minähän olen aina tehnyt heille oikeutta eikä minun siis tarvitse pelätä.
— Usko vain, että sitä muka katsovat.
Emmi poistui, ja Jaakko meni kartanolle, suori heiniä hevosille ja jatkoi kävelyään.
Eilen hän oli ajanut kaupungissa ja siellä nähnyt, miten miehet sankoin parvin pyrkivät taisteluun. Näki että isäin henki liikkui kansassa. Siellä lähti harmaapäät vanhuksetkin mukaan, ja joukossa oli torppareita ja työmiehiä. Täällä eivät edes hänen parhaimmat miehensä olleet selvillä mitä tehdä. Lähteäkö ja mille puolelle. Olisivat kai mieluummin punakaartiin lyöttäytyneet, jos olisi ollut uskallusta. Miten saattoi olla siellä niin ja täällä näin? Mikseivät kaikki kunnon työmiehet voineet käydä yhteisen asian puolesta?
Jaakko meni tupaan. Siellä seisoi peräikkunan luona Paavo, hänen poikansa, kivääri kädessä, valmiina lähtemään.
Jaakko huomasi miten pojan kasvot hehkuivat. Hän oli nähnyt kaupungissa samanikäisiä, koulupoikiakin, kantamassa kivääriä, kasvoilla innostuksen tuli.
— Nytkö sinä menet?
— Niin, isä!
Se tuli varmana, ja Jaakko huomasi, että pojasta oli tullut jo melkein täysi mies.
— Hyvä on, että tästäkin talosta joku lähtee, sanoi Jaakko. Lähtisin minäkin samaan matkaan, mutta ei käy jättäminen äitiä eikä taloa yksin. Jos kaadut, täytyy sitten minun täyttää paikkasi.
Ilta hämärtyi. Paavo oli jo mennyt, ja Emmi istui karsinapenkillä murheellisena hämärään iltaan tuijotellen.
— Saa nähdä, palaako poika sieltä, oli hän äsken sanonut, ja siihen oli Jaakko virkkanut:
— Sinne jää paljon… tämä on varmasti verinen leikki.
— Ja kuinka luulet tässä käyvän? kysyi nyt Emmi vaitiolon jälkeen.
— Niin että totuus voittaa. Se jää aina lopuksi voitolle, vaikka joskus toiseltakin näyttäisi. Ja siellä on nyt maan parhaat tältä puolelta, aina se sekin jotain vaikuttaa.
Tuli hiljaisuus. Hämärässä pirtissä kuului vain seinäkellon verkkainen käynti ja väliin kahden ihmisen hiljainen huokaus niiden puolesta, jotka lähtivät maata vapauttamaan.
XIX.
Nikki Purola istuu tupansa penkillä ja silmää silloin tällöin ulos, eikö sieltä jo alkaisi sanantuojaa näkyä. Lyhyt talvinen päivä on jo lopussa, ja kuu nousee metsän takaa vetäen valojuovan hämärän tuvan lattialle.
Nikin pitäisi lähteä punaisten rintamalle ja odottaa siinä sanantuojaa.
Akka laittaa parhaillaan evästä vanhaan nahkalaukkuun.
— Ei sitä sutkoista summaa tarvitse, sanoo Nikki akalleen. — Pian sitä taloista tasataan. Tullaan vielä Hautamäenkin läskiammeelle.
— Entäpä jos ette lahtareille rynnääkkään… silloin se tuli loppu köyhälle kansalle, arvelee akka. — Tänkin paikan lahtarit kuuluu lähteneen liikkeelle ja Hautamäen keskenkasvuinen kakara mukaan.
— Mitenkäs muuten. Tuodaanpahan nahka ukolle pojastaan tuliaisiksi.
Lait' pian eväs laukkuun, jotta pääsee lähtöön.
Ei haluttanut kumpaistakaan puhua päivän asioista, porvareista ja muista, kun oli jo koko päivä paasattu. Nythän piti lähteä
tappelemaan ja heittää se turha suunsoitto.
Porstuassa kuului askeleita, ja tuvan ovi rämähti auki.
Vanha Eenokki sieltä kömpi tupaan ja toivotteli hyvää ehtoota.
— No mihin sinä nyt? kysäisi, nähtyään Nikin lähtöpuuhat.
Nikki naurahtaa ja hymähtää ylimielisesti.
— Miesten töihin, porvariloita nuijimaan… heh… nyt se alkaa.
Eenokki ymmärtää asian ja miettii lyhyen tovin.
— Vai sinne… en minä tällaista osannut odottaa… että ihan pyssyjen kanssa toisiaan tappamaan. Parasta kun jäisit pois. Ei siitä semmoisesta hyvä seuraa.
Nikki kiroaa.
— Vai jo muutit mielesi.
— En ole semmoista kannattanutkaan, ja sanon itseni kaikesta irti, kun kerran rupesivat tällaiseen… huonostipa meni asiat.
Nikin akka iskee silmää ukolleen ja vie eväsrepun porstuaan. Nikki tulee jälestä, ja eukko suhahtaa:
— Piruako sinä siinä jauhamaan sen kanssa! Ala joutua tielle.
Nikki lähtee ja akka menee tupaan. Kohta tulee ulkoa kylästä Alma, Nikin tytär, ja riisuu palttoonsa ja lakkinsa.
Tyttö on siistissä puvussa, ehkä kahdenkymmenen ikäinen, reipas ja miellyttävä.
— Mihin isä meni? kysyy hän äidiltään.
Akka koettaa antaa vaikenemismerkkejä tytölle, joka sitä vähän ihmettelee.
— Nyt minä jo arvaan… onhan siitä koko päivä jauhettu. Pyysin isää jättämään semmoiset puuhat, mutta eipä auttanut. Nyt ei ilkeä koko kylässä silmiään näyttää.
Akka yltyy pauhaamaan. Herjaa tytärtään, joka istuu siinä kuun valaisemalla penkillä.
Tyttö on vaiti. Äskeinen raikas puna on poskilta hävinnyt.
— Luulisi porvarien siittämäksi tätä ryökinätä, jollei tietäisi… jatkaa akka raakaa sanatulvaansa.
— Nyt minä en jaksa enää, vaan lähden, sanoo tyttö päättävästi ja ottaa vaatteensa. — Tulisiko Eenokki minun kanssani kylään asti?
— Joutaahan tästä. Kieltelin minäkin isääsi, mutt'ei siitä sille mitään…
— Ja mihin sinä aiot mennä? kysyy akka.
— Missä työtä ja ruokaa saa ja voi rehellisenä katsoa ihmisiä silmiin, sanoo tyttö. — Tätä häpeätä minä en kestä.
— Voi helvetti tätä porvarien nuolijaa! huutaa akka vielä tuvan ovelta Alman jälkeen. — Mene vaan, mutta elä tule ikinä takaisin!
Kuun kirkkaasti valaisemalla tiellä ehättää Eenokki tytön jälkeen.
— Sosialistiksi nuo saivat minutkin ja nimen kirjoihinsa, mutta en minä tällaista osannut ajatella. Taisi isäsikin lähteä viimeiselle reissulleen.
— Minusta se on ollut aina niin turhaa, sanoo tyttö, se saarnaaminen ja huutaminen. Ja miksi sinne rintamalle nyt isän piti lähteä, kun ei tästä kylästä toisetkaan. Saa nyt hävetä, vaikka on syytön kaikkeen.
Tytön ääni värähteli, ja Eenokki huomasi hänen hiljaa nyyhkyttävän. Kävi ihan sääliksi tyttöä vanhan miehenkin. Koetti lohduttaa ja rauhoitella minkä taisi.
— No mitä sinä siitä… eihän se sinun syysi ole. Kunniaksi tämä sinulle on, että hankit työtä ja olinpaikan ihmisissä. Mihin nyt aiot mennä?
— En tiedä. Mihin sattuu kelpaamaan.
— Menisit vaan Hautamäkeen. Kyllä isäntä sinut ilolla ottaisi. Minä vaikka puhuisin Jaakolle.
Tyttö ei vastustanut. Eenokki käveli jo edellä ja kääntyi Hautamäen tielle. Hänkin oli tullut sanoneeksi Jaakolle turhanpäiten semmoista, joka nyt kadutti. Pitäisi ihan anteeksi pyytää, vaikka eihän tuo näyttänyt sitä muistelevan.
Alma jäi talon pihaan ja Eenokki meni sisään. Tytöstä tuntui pahalta, että oli kotoaan näin lähtenyt, mutta ei voinut sille mitään. Jos olisi jäänyt, niin ei varmasti olisi kehdannut enää itseään
kellekään näyttää. Tuntui turvalliselta päästä semmoisten ihmisten luo, jotka olivat varmasti oikeassa tässäkin, joka nyt alkoi.
Emäntä tuli ulos ja vei Alman kädestä pitäen sisään.
— Jää vain meille, ja kyllä minä sinusta huolta pidän niinkuin omasta sisarestani, puheli hän tytölle. — Ei sinun tarvitse semmoisten vanhempien kanssa… kun nyt jo äitikin herjaa omaa lastaan.
— Ja kun sanoivat eilen jo Nikin lähteneen, ihmetteli isäntä. Sen saisi nyt vielä kiinni kun viitsisi.
— Tulisiko se siitä paremmaksi, sanoi emäntä.
Alma istui alakuloisena, katsettaan kohottamatta. Kaikesta huolimatta oli masentavaa ajatella isää punakaartissa hulikaanien kanssa mellastamassa. Tuskin voisi häntä enää tämän jälkeen isänään ajatella.
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a vast collection of books, ranging from classic literary works to specialized publications, self-development books, and children's literature. Each book is a new journey of discovery, expanding knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system, we are committed to providing a quick and convenient shopping experience. Additionally, our special promotions and home delivery services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and personal growth!
