Exploring the Variety of Random Documents with Different Content
Yksinäinen! Rauhasi on varmin, mut aikas astua on toimintaan! Nyt kantain koko ihmiskunnan surun Sa suureks oman kohtalosi luot ja keskeen ilon ilkkuvaisen turun elämän tuskan, ihanuuden tuot.
Oi Synnyinmaa! Sai vaivaas Golgatalla yösynkkä vuosituhat todistaa, mut valtain herjaavaisen piinan alla Sa kannoit iäisyyden unelmaa. On aika tullut pääsinpäivääs nousta, katoovain toivojemme Messias, Sa jännitä jo valkeuden jousta, suus hengellä Sa tapa pilkkaajas! Suo kuuma sydänveri kaipuullemme ja teon voima voimastasi myös, suo osa ihmisyyden omaksemme ja ikuisuutta varten vaadi työs!
MELANKOLIA
ENSI LUMI
Ensi lumet! Kuinka luo ne kylmän hohteen yli maan! Kuinka suuri kuolinhuone suven toivon sulkeekaan! Kaikk' on uutta.
Samaa untaan sydän yksin unelmoi, unho kaikkeen valaa luntaan, murhe vain ei mennä voi.
Syttyy suuret, heljät valot tummain metsäin äärihin, puhteen pitoon mökit, talot vaipuvat kuin ennenkin. Valot vain ei myöhään, varhain syty sieluun kulkijan, ken käy eespäin, kautta harhain, halki aavan maailman.
Kuule, ääni ensi tiukuin kaikuu illan hämärään! Reki nopsaan ohi liukuin jättää miehen miettimään: kaukaa tieni tulla taitaa, kauemmas se vielä vie, kosk' en tunne pellon aitaa, kosk' on outo kotiin tie.
UOLEVIN LAULU ELINALLE
Lumet yössä lankee. Ihmisäänt' ei mitään. Läntehen ja itään hiljaisuus niin ankee. Katsoo kaukaa varmaan silmät samettiset, suuret, surulliset Elinani armaan.
Samoin nyyhkytyksin siunattu on tiemme, sielunsairaat, yksin usein, usein liemme. Tupa sentään parhain sulle kodin tavoin myöhään sekä varhain etähäll' on avoin.
Tuska siell' ei paina, kohtalo ei vainoo — kaunein, pyhin, ainoo olet aina, aina…. Aamun suuri rusko, yötä ikuisempi — itse elon usko, toivo sekä lempi!
ASEPOIKA
Olet haltijatar linnan, ma asepoika vain, vain miekan ja hehkuvan rinnan ma isiltä lahjaks sain. Niin tummat on kulmies kaarteet, niin tummat ja korkeat, helyt, kullat ja maailman aarteet sa kaikki omistat.
Kun nouset Sefirin selkään ja auttaa vierellä saan, ma usein kättäsi pelkään, jos viittaasi koskenkaan. Ja yötkin umpeen yhä ma sinust' uneksin, kuin Jumalan Äiti pyhä sa nouset haaveihin.
Pian tulla voi trubaduuri kera harpun linnahan, tuo lempensä liian suuri hänet teiltä maailman. Olen katsonut illoin tulta hänen tummissa silmissään, kun saaden suosion sulta hän koskee kieliään.
Niin pitkä on vuosi, mi vaipuu, ja niin lyhyt kuitenkin, yhä jää poven polttavin kaipuu mun unteni kätköihin. Mut ehkä kalliimpi kerta ma sinulle sentään lien, kun poissa, ah, vuodatan verta ma retkellä ristin tien.
Kunis kunniall' isien miekkaa käsivarteni käyttää voi, kunis astun ma aavikon hiekkaa ja taistelun myrsky soi, sinis pääni
on kruunua vailla ja mun rintani rauhaton, sinis pyhän kaupungin lailla kuvas liian kaukana on.
CONSOLATIO
Ikuinen uni, kangastus ikuisen kevään tuo, sen ensimmäinen kimallus jo hanget loistoon luo! Kuink' ilmeen armaan, kotoisen nyt tumma metsä saa ja kylmän huurteen häipyen puunlatvat punertaa!
Mut pirstat nuoren uskon vain, ah, iäks rauenneen nyt syttyy, palaa pilkahtain taas sielun kuvaimeen. Povea kuinka kuuntelen, ei synny sävelet, maan ikikurjuus sointujen vei saatot keväiset.
Ah sinä, jota rakastan enempi elämää, kuin valkeutta taivahan sa taidat ylistää? Jo löytänyt maan tyynen liet, sen saaren kaukaisen, mist' elon häipyy erhetiet ja ilkku ikuinen.
Ikuinen hellyys sydämen, jot' epätoivo syö, jo tykkien, jo tyyntyen sun veres kuumat lyö! Ma syvän lähtees unhotin, ah, vertaust' on vain sen kierrost' yö ja päiväkin, kaikk' kuvat unelmain.
Ikuinen talvi milloinkaan ei kajoo siemenees — kuin keväällä käy ainiaan yöst' aamu kullansees, Hyvyyden
voimaan, valohon tuo oman kamppailus Ikuinen
Saavuttamaton, Ikuinen Valkeus!
KEVÄTYÖ LUODOLLA
Yö kuvaamaton, hiljainen, maan kuulas kevätyö, vain laineet lyijynraskahat nyt kallioihin lyö ja metsän tummaan huminahan pauhaa. Ei häily haavanlehtikään, hääpuku helee puun, on luonto kaikki vaipunut yön kumman kuunteluun. Mun sydämeni vain ei löydä rauhaa.
Tuoll' läikyntään miss' ulappain yön rusko raukenee ja turviss' siniauteren maan silmää suutelee, tien kaihollensa nuori sydän avaa. Ah, kerran purjein paisuvin pois lähdin maailmaan ma taistoon kaikki kumppanit ja voittoon kutsumaan vain laulain riemun virttä vapahtavaa.
Kas, tuonne kuinka viittookaan mua vilkkuvalo pois kuin mieli saattaa satamaan mun purtein sillä ois ja tuoda poika tuhlaajana kotiin. Ah, turhaan, katse äitisen, yl' öisten vetten käyt, sun valvattis on vaatineet jo kaukorantain näyt, on voima mennyt meren suuriin sotiin.
Oi armahani, ainoain, sun luokses halaan taas, voi sielun terveeks tehdä vain sun kirkas keväänmaas ja ikävöintis onnensaari tyyni! Sun kasvojasi milloinkaan ma enkö nähdä
saa ja nuorta olentoas sun ma enkö puristaa saa lujaan, lämpimähän syleilyyni?
Vain laulu aaltoin korvissain soi alakuloinen, mut mieleni mun murheestaan kuin tähti hopeinen nyt lentää siivin kaipuun polttavimman. Pois luokse vuotees valkoisen ma tulla tahtoisin, sun hengitystäs kuunnella vain syömin sykkivin ja tuta unes voiman ihanimman.
Niin lepoos toisin, toivoisin, ma kauniin peittehen, kuin meren aarteist' autuaan, kuin meren ikuisen, kuin tarut kevääs tarhojen ja puistoin! Ma meille aaltoin helmasta maan uuden kohotan, miss' unikot ja liljat kasvaa mullast' unelman ja siemenestä aavistusten, muistoin.
ALAKULOINEN RAKKAUDENLAULU
Jos voimat, armas, vaipuu ja nukut multa pois, on unelmaini kaipuu, ne että multas ois! Kuin äidin helmass' suo ne sun tyynnä levähtää, ja ikävöintis huone yön unhohämyyn jää.
Vaikk' kuolee kukat puiston, sun lepoon laulatan kuin suven suuren muiston, sen kaikkein kauneimman. Kun siintää haudallemme taas kevään heleys, niin helkkyin ylitsemme soi toivon liverrys.
Lie, armas, suotu siellä, mi täällä kiellettiin, ah, polttavalla miellä sun suljen suudelmiin! Maan nurmen raskas uudin on meidät kätkenyt, ja povellain sua tuudin kuin unelmaani nyt.
Kun voimat, armas, vaipuu ja nukahdamme pois, maan multaan mun ois kaipuu, sun aurinkohon ois! Niin tullen nuoren kevään sa mulle sätees suot ja muistoon himmenevään elämän kauniin luot.
Taas vuokot avaa luomen ja tummat orvokit, näät jasmiinit ja tuomen, nuo vaikka hylkäsit! Niin hellyytein kuin ennen tuo sulle rauhas tuon ja aikain, Suvun mennen ma sinun kauttas luon.
Ah, Tuskan neito tumma, se maahan juurru ei, ja Unen valta kumma mult' auringon jo vei. Mut voimansa ken hukkaan vain tuhlaa Hyvyyteen, sen kaiho puhkee kukkaan, ah, iki-kauniiseen.
SYYSLAULU
On aamun auer ja loiste lauha yli pellon paljaana vartovan kuin kirkas, kiihkoton sielunrauha, elouhri tuskan suurimman!
Maan kasvot autuutta äidin kantaa, jok' on saanut elämän lahjan antaa polttavan ihanan.
Mut arkana auringonvalossa putoo sade syksyn multahan routaiseen, se itkusta kostean harson kutoo yli tunteeni kaipuusta uupuneen. Saa kuolla sen juuri ja kuihtua lehti, kevät siunattu ennenkuin saapua ehti terveine tuulineen.
Ah, turhaan sun tuntehes päivään halaa kun suvi on suurin ja polttavin, pian laskeva aurinko lännessä palaa ja sammuu iltojen usvihin —! Taas syksyn tummalla purppuralla ja kullalla käärityn nurmen alla maata tahtoisin.
KAIPAUS.
(Runebergin mukaan.)
En oksaa, missä lehti ois, ma metsäss' enää nää, on suvi aikaa mennyt pois ja tullut talvisää.
On ympärilläin talvi vain ja povessani mun, ja talvi ois mun tullessain maailman loppuhun.
Jos seestyis ilmat, seutukin ja lehto vihertäis, poveeni kylmyys kuitenkin yht' autiona jäis.
Oi riemu, kevät katsehein, en sua nähdä saa, oi aurinko mun sydämein, et voi sa sarastaa.
Sun elos oli elämäin, mun tunteheni sun, vain kaipaamahan yksin jäin, kun läksit luota mun.
Mun paras on, kun muistellen ma istun lieden luo, eik' avuks illan askarten valoa hiillos suo.
LUMI VIILEÄ VERHOO MAATA…
Lumi viileä verhoo maata, kukat nukkui kuolemaan. Et, armahin, tietää saata, miten ikävä polttaakaan!
Miten tunne tunnetta halaa, sydän sydäntä unelmoi, miten unet se kullalla valaa, jok' ei sanoja saada voi!
Kesät kaikki aarteina vaipuu mun unteni kammioon. Ah, ainut, polttava kaipuu, ma sairas sinusta oon.
AURINGON PURJEET
HELIANTHUS
Oi Helianthus, taivaan kukka jumalainen, taas avaat terälehtes yli maailman! On kevään kevät. Hanki kylmää huokuvainen juo huulin ahnain mesijuomas hehkuvan. Oi Helianthus, taivaan kukka jumalainen!
Sun kukkasyömes hehkuu niinkuin sula kulta, sen teräsuonet elon ydinmahlaa joi, sun veres punainen lyö säkenöiden tulta, ja hanget laulaa, pienet kidekellot soi.
Sun kukkasyömes hehkuu niinkuin sula kulta.
Oi kevään suuri tuliruusu ihanainen, kuink' olet ensi rakkauden kaltainen!
Sun valos vuotaa niinkuin vaahto polttavainen, kun riemun viini kuohuu yli reunojen.
Oi kevään suuri tuliruusu ihanainen!
Sun ensi paistehes on päihdyttävän kuumaa, kuin onni, joka saapui uneksijan luo, sun tuoksus hunajainen heleästi huumaa,
se kesän villein kenttäin tervehdyksen tuo.
Sun ensi paistehes on päihdyttävän kuumaa.
Sun henkäykses avaa sini-ilmain rannat, maa täysin keuhkoin kirkkauttas hengittää. Pois purjein punaisin sa talven usvat kannat päin taivaan rantaa auteressa kylpevää. Sun henkäykses avaa sini-ilmain rannat.
ILTASIUNAUS
Yö verhoo sinisin harsoin kevättalven taivaan ja lumisen maan. Yks ainoa suuri tähti luo kultaloistettaan.
Jo rukoukseen suljin ma rakastettuni kaukaisen
niin sanomattoman hiljaa ja hellästi hyväillen.
Kuin lapsi äitinsä helmaan nuku, syömeni, uutena Jumalaas! Ken saattoi itsensä antaa, se Hänet löysi taas.
KEVÄTTALVI
Mua kimaltavan vuoren kukkulalle tie halki maaliskuisen metsän toi, miss' aamu hankeen oksaholvin alle niin syvän siintäväisen varjon loi. Kuin merivesi vehryt, suolainen maan sammalpälvet siellä täällä loisti, ja kirkas linnunlaulu helmeillen se läheltä ja kaukaa metsän riemun toisti.
Mun kasvojani raikas tuuli kohtaa! Ja tuolta, missä puoleks peittyen taa tuoreen havumetsän talo hohtaa, nyt kiirii kukonlaulu myöhäinen. Ja kaupungissa, jota aaltoillen kuin huntu verhoo kellahtava sauhu, jo kasvaa häly, kohu kuumeinen, ja tasangolla paisuu aamun raikas pauhu.
Ah tuolla, missä usvan siniharmaan taa häipyy metsänharja kaukaisin, myös katsoo silmät samettiset armaan nyt aamun kimaltaviin ilmoihin! Ah sinfonia suuri, sininen! Pois yli vuorten, taakse taivaanrantain sa hänen korvahansa humisten soi sydämeni onnen, kaipuun äänet kantain!
HELLUNTAILAULU
Nuku armahin, aamussa helluntain, jo vaahterapuistossa peipot laulaa. Kun heräät, poiss' olen, matkallain, vedet kaukana vihreitä vaaroja kaulaa. Nuku, armahin, aamussa helluntain elon huumaava autuus unessa nähden! Olen kulkeva siunaus huulillain sun suuren ja ihanan hellyytes tähden.
Sinä teit minut köyhän armaakses, minut saatoit nuoruudenuntesi linnaan missä ensimmäiset haavehes hämyn verhossa tuoksuvat tuorehinnaan. Suru tumman, tiheän köynnöksen yli kaipuun punaisten ruusujen kutoo, kukat hiljaiset sydämes hellyyden yli linnan muurien valkeina putoo.
Päin kirkasta päivää ma onnemme vien, yön himmeä huuru jo haihtuu ja raukee, maa kasteessa kiiltää ja vartehen tien lumivalkeat mättäät vuokkoja aukee! Kevätraikkahan kimpun kuin mieleni mun viel' lähteä tahtoisin luoksesi tuomaan, ah, vuokoilla peittäisin vuoteesi sun sinut siunaten lempeän Jumalan huomaan.
TANSSIAISUNELMA
Taas viulut kutsuen karkelohon yötummaa tahtia toistaa.
Sävel valssin niin outo ja hehkuva on kuin etelän henkäys tuntematon, ja lamput riutuen loistaa.
Minut voimaton huumaus valloittaa, en kättä voi tanssihin antaa —! Yön mustille siiville sieluni saa.
Pois kauas vuorten ja metsien taa mua keinuvat aallot kantaa.
Jo äänet ja askelet ympäri mun unen laulavan helmahan hukkuu! Yli karkelon kuuntelen ääntäsi sun. Yli yön, yli maailman unhotetun minun sieluni luoksesi nukkuu.
JUHANNUSLAULU
Ma halki armaani kaupungin kuljen, ja onnesta paisuen rintani lyö
Sun eilisen kuvas ma poveeni suljen — sen salaa on sieluuni polttanut yö.
Sadepurjeet kosteat taivaalla liitää, ja puistojen nurmet kastetta juo, tuoll' alla siltakaarien kiitää vaahdonkeltainen kosken vuo.
Tänä aamuna äänes niin kaukana helää, ja kaipaus kantaa kuin vuosien taa, mun sieluni ensi aamua elää ja etsii sun sieluas kuuntelevaa!
Olo täällä on, armas, niin lämmin ja hyvä, älä anna mun lähteä luotasi pois — povi riemua kuohuu, kuin korkea, syvä suihkulähde mun sieluni ois!
Jo tuuli pilviä pakoon ajaa, maa välkkyy loisteessa auringon, ja ympäri pienoista puistomajaa
läpikuultavan vihreä siimes on.
Utuhattara pehmeä tuollako hohtaa —? se taivaalta valahtanut lie!
Hatun, hameen valkean katseeni kohtaa.
Kultaisna hehkuu puiston tie.
SÉRÉNADE
EXOTIOUE
Kuin alta aaltojen, korallikalliosta meriheinä kuultaa kostea, pehmoinen, niin välkkyvät hiuksesi hartioitasi vasten. Imi kultahohdetta himmeää auringosta väri helteenhehkuva, kiiltävä, tumma sen ja suolaista tuoksua hyökyjen voimakasten.
Sun silmäs on suljettu järvi korallisaaren, jota valtameren pauhina rannaton ylt'ympäri painaa kuoleman syleilyllä. Mut keskellä hauraan, valkean kalliokaaren vesi vihreä päilyy ja kuvaimessa on hymy polttava taivaan, pilvet palmujen yllä.
Sun poskipääs niin lämpimän ruskeina hohtaa, kuin kaksi hietakinosta pehmeää meren mittaamattoman rannalla aukealla. Jalan jälkeä ainuttakaan siellä ei kohtaa, vain ulapan tuuli ylläsi hengittää ja koskettaa sua lauhalla suudelmalla.
PURJEHTIJAT
Auringon himmeä kehrä aaltoihin heijastui — halkoen keltaista usvaa purjeeni ääneti ui. Harmaanvihreinä, vaahdoten lyö hyrskyt kalliorantaa, keinuen, verkkaan ne purteni mun valkamas äärehen kantaa.
Korkeat marmoriportaat ylhäältä linnasta tuo murattipengertä pitkin laakean laiturin luo. Valkoisen hunnun jo hulmuvan nään, tukkasi kultaisna hohtaa, helmas on tummia ruusuja täys, jalka kuin tanssihin johtaa.
Orvokintuoksuiset kasvos hienot, kalpeat on — ulappa purttamme vartoo paahteinen, tuntematon. Käännänkö keulan ma aavoja päin, tuulta jo purjeemme halaa! Katso, kuin liekkejä lainehet juo, punainen aurinko palaa!
