Download Complete Atlas of wound healing: a tissue regeneration approach 1st edition soheila s. kord

https://ebookmass.com/product/atlas-of-wound-

More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...

ABC of Wound Healing 2nd Edition Annie Price

https://ebookmass.com/product/abc-of-wound-healing-2nd-editionannie-price/

Tissue Barriers in Disease, Injury and Regeneration 1st Edition Nikolai V. Gorbunov (Editor)

https://ebookmass.com/product/tissue-barriers-in-disease-injuryand-regeneration-1st-edition-nikolai-v-gorbunov-editor/

Therapeutic dressings and wound healing applications

Boateng

https://ebookmass.com/product/therapeutic-dressings-and-woundhealing-applications-boateng/

Atlas of Small Animal Wound Management and Reconstructive Surgery 4th Edition

https://ebookmass.com/product/atlas-of-small-animal-woundmanagement-and-reconstructive-surgery-4th-edition/

Tissue Elasticity Imaging S. Kaisar Alam

https://ebookmass.com/product/tissue-elasticity-imaging-s-kaisaralam/

Atlas of Suturing Techniques: Approaches to Surgical Wound, Laceration, and Cosmetic Repair 1st Edition

Jonathan Kantor

https://ebookmass.com/product/atlas-of-suturing-techniquesapproaches-to-surgical-wound-laceration-and-cosmetic-repair-1stedition-jonathan-kantor/

Macrophages in the Human Body : A Tissue Level Approach

Niels Olson Saraiva Camara

https://ebookmass.com/product/macrophages-in-the-human-body-atissue-level-approach-niels-olson-saraiva-camara/

Practical Soft Tissue Pathology. A Diagnostic Approach 2nd Edition Jason L. Hornick

https://ebookmass.com/product/practical-soft-tissue-pathology-adiagnostic-approach-2nd-edition-jason-l-hornick/

Optical Coherence Tomography Angiography Atlas: A Case Study Approach 1st

https://ebookmass.com/product/optical-coherence-tomographyangiography-atlas-a-case-study-approach-1st/

ATissueRegenerationApproach

EditorialBoard

AuthorandEditorialDirector:SoheilaS.Kordestani,PhD BiomedicalEngineeringFaculty,AmirkabirUniversityofTechnology,Tehran,Iran ManagingDirector,ChitoTechInc.,Tehran,Iran

ManagingEditor:FatemeFayyazbakhsh,PhD ProductDevelopmentManager,ChitoTechInc.,Tehran,Iran

ClinicalEditor:MitraSamiAbyaneh,MD TrainingManager,ChitoTechInc.,Tehran,Iran

ArtDirector:AtefehHeidari GraphicDesignerandSocialMediaDirector,ChitoTechInc.,Tehran,Iran

EditorialAssistant:FahimehS.Mohammadi R&DDepartment,ChitoTechInc.,Tehran,Iran

ClinicalCaseCoordinator:FatemehRezaee R&DDepartment,ChitoTechInc.,Tehran,Iran

AtlasofWound Healing ATissueRegenerationApproach

SOHEILAS.KORDESTANI

BiomedicalEngineeringFaculty

AmirkabirUniversityofTechnology

Tehran,Iran

ManagingDirector

ChitoTechInc.,Tehran,Iran

ATLASOFWOUNDHEALINGISBN:978-0-323-67968-8

Copyright 2019ElsevierInc.Allrightsreserved.

Nopartofthispublicationmaybereproducedortransmittedinanyformorbyanymeans,electronicor mechanical,includingphotocopying,recording,oranyinformationstorageandretrievalsystem,without permissioninwritingfromthepublisher.Detailsonhowtoseekpermission,furtherinformationabout thePublisher’spermissionspoliciesandourarrangementswithorganizationssuchastheCopyright ClearanceCenterandtheCopyrightLicensingAgency,canbefoundatourwebsite: www.elsevier.com/ permissions

ThisbookandtheindividualcontributionscontainedinitareprotectedundercopyrightbythePublisher (otherthanasmaybenotedherein).

Notices

Practitionersandresearchersmustalwaysrelyontheirownexperienceandknowledgeinevaluating andusinganyinformation,methods,compoundsorexperimentsdescribedherein.Becauseofrapid advancesinthemedicalsciences,inparticular,independentverificationofdiagnosesanddrug dosagesshouldbemade.Tothefullestextentofthelaw,noresponsibilityisassumedbyElsevier, authors,editorsorcontributorsforanyinjuryand/ordamagetopersonsorpropertyasamatterof productsliability,negligenceorotherwise,orfromanyuseoroperationofanymethods,products, instructions,orideascontainedinthematerialherein.

Publisher: DoloresMeloni

AcquisitionEditor: CharlottaKryhl

EditorialProjectManager: RebekaHenry

ProductionProjectManager: KiruthikaGovindaraju

CoverDesigner: MilesHitchen

Preface

Theincreasingincidenceofwoundsintheagingpopulation,therisingprevalenceofdiabetesandthusdiabetic footulcer,andthelargenumberofotherchronicwounds associatedwithdiseasesandabnormalitiesmakeit imperativetohaveadeeperunderstandingofwounds anddevelopapreventiveapproachinthe firstinstance.

Thenewthinkinginhealthcareandtheadventof advancedwoundcaremodalities,whichhasbecomeone ofthemajorareasinregenerativemedicine,hasprovided relativelybettermoisttissueenvironment,accelerated theinflammatoryresponse,qualitygranulationtissue

formation,andinfectioncontrolduringwoundhealing. Moderndressingsprovideanappropriatespacetofacilitatethecellularactivities(i.e.,migrationandproliferation)andevokethesolublemediatorstoregeneratethe damagedtissuesfaster.

ThisAtlasofWoundistheoutcomeofapproximately 14yearsofdedicatedeffortstocollecttheresultofusing advancedwoundcaremodalitiesonalargenumberof patientsofdiverseethnicitieswithdifferenttypesof acuteandchronicwoundsofdifferentetiologies.Ihope itcanbeofbenefitformedicalcommunity.

Thispageintentionallyleftblank

Acknowledgments

Preparingthis “AtlasofWound” washarderthanI imagined.Noneofthiswouldhavebeenpossible withoutChitoTechnursesandwoundcarespecialists workingdayandnightonthewoundsofmany patients.SpecialthankstoDr.SamiAbyanehandDr. Fayyazbakhsh,fortakingthisdifficulttaskaseditors, andourdedicatedR&Dteam.Iamalsoeternally gratefultothedoctors,surgeons,andnursesinmany hospitalsthroughoutIranforcooperatingwithusto useChitoTechadvancedwounddressingsonthe patients.

Iwouldliketoexpressmysinceregratitudetothe followinghospitalsfortheirsupport:

l ImamKhomeiniHospital,Tehran,Iran

l ChamranHospital,Tehran,Iran

l ShahidMotahariBurnsHospital,Tehran,Iran

l ShariatiHospital,Tehran,Iran

l ValiAsrsubspecialtyHospital,Tehran,Iran

l ShohadayeTajrishHospital,Tehran,Iran

l ImamRezaHospital 501AJA,Tehran,Iran

l MasihDaneshvariHospital,Tehran,Iran

l RasoulAkramHospital,Tehran,Iran

l Dr.Mo’eiriHospital,Tehran,Iran

l ImamRezahospital,Qom,Iran

l GharaziHospital,Sirjan,Kerman,Iran

l ImamKhomeiniHospital,Urmia,Iran

l PasteurnoHospital,Tehran,Iran

l NaftCompanyHospital,Tehran,Iran

l SinaHospital,Tehran,Iran

l LoghmanHakimHospital,Tehran,Iran

l Children’sMedicalCenter,Tehran,Iran

l ShohadayeHaftomeTirHospital,Tehran,Iran

l FiroozgarHospital,Tehran,Iran

l StateWelfareOrganizationofIran(JalaeiPour Clinic),Tehran,Iran

l BaharlooHospital,Tehran,Iran

l KashaniHospital,Tehran,Iran

l BahramiChildrenHospital,Tehran,Iran

l RaziHospital,Tehran,Iran

Lastbutnotleast,Iwouldliketothankmyhusband,mycompanionforthatlast35years,whohave alwayssupportedmeineveryworkIhavedoneandmy sonanddaughterforsupportingme.

Thispageintentionallyleftblank

AbouttheAuthor

Dr.Kordestaniisaproteinchemist,graduatedfrom LeedsUniversityin1990,andworkedasaresearch fellowattheDepartmentofMedicineatBirmingham University.Shehasbeenworkinginthe fieldofWound HealinginIranforthelast20years.Sheisafaculty memberandalecturerinBiomedicalEngineering DepartmentattheAmirkabirUniversityofTechnology,

andherprimaryteachingfocusisonthetopicof woundhealingandtheroleofbiomaterials,aimedat graduatestudents.Shehasextensiveindustrycontacts asthefounderofaknowledge-basedcompany, manufacturingadvancedwoundcareproducts.The biomaterialusedintheseproductshasbeenprotected by fiveinternationalandEuropeanpatents.

Thispageintentionallyleftblank

ListofFigures

Fig.2.1 Awoundwithdiscontinuityin skinandprobablydamagein underlyingtissues 3

Fig.2.2 Awoundtypicallyinvolves severaltissues 4

Fig.2.3 Humantissuetypes 5

Fig.2.4 Skinfunctions 5

Fig.2.5 Anatomyoftheskinandits underlyingtissues 6

Fig.2.6 DifferentcellsandECMscanbe foundinawoundincluding epidermis,dermis,hypodermis, vessel,muscle,nerve,and lymphaticvessel 7

Fig.2.7 Atraumaticwoundwith damagedmuscle(blackarrow) andtendonrapture(yellow arrow) 7

Fig.2.8 Exposedbonecanbeoccurin differenttypesofwound(A)a traumaticwoundcausedbycar accident(B)adiabeticfootulcer (C)and(D)aninfectedsurgical wound 8

Fig.3.1 Thefourphasesofwoundhealing(hemostasis,inflammatory, proliferative,andremodeling) 11

Fig.3.2 Woundhealingphases:maincell types,ECM,andtissues 12

Fig.3.3 Yellowarrowsindicatethe epithelialtissuethatappears fromthewoundedge 14

Fig.3.4 Woundcontraction 15

Fig.3.5 Necrotictissue:Blackeschar 17

Fig.3.6 Necrotictissue:Whiteeschar 17

Fig.3.7 Sloughtissue 17

Fig.3.8 Scablayer 18

Fig.3.9 Callustissue 18

Fig.3.10 Granulationtissue 18

Fig.3.11 Typesofwoundhealing 19

Fig.3.12 Maceratedwoundtissue 21

Fig.3.13 Woundbiofilmisanimpermeablelayeronthewoundsurface 22

Fig.4.1 Differentpartsofthewound 23

Fig.4.2 Keyparametersinwound assessment 24

Fig.4.3 Anatomiclocationofwound 24

Fig.4.4 Schematicofwoundsizemeasurementinthreedimensions 25

Fig.4.5 Measuringthelengthofwound byapaperruler 25

Fig.4.6 Placingthetipofaswabinthe deepestpartofthewound,and markingtheskinleveltomeasure thedepthofthewound 25

Fig.4.7 Erythemaaroundtheskin 26

Fig.4.8 Differenttypesofwoundexudate 27

Fig.4.9 Tunnelingisanarrowopening, whichhasextendedthroughthe softtissue 28

Fig.4.10 Woundunderminingmayextend inoneormanydirections underneaththewoundedges 28

Fig.4.11

HealAppmeasuresthewound areabydrawingwoundboundariesandmeasuringtheareausingapapertagas2Dscale 29

Fig.4.12 HealAppmeasuresthewound areaandreportsthearea quantitatively 29

Fig.4.13 Woundhealingprogression againsttime 29

Fig.5.1 Differentpartsofwoundcare management 31

Fig.5.2 Woundtreatmenttechniques 33

Fig.5.3 Skingraft 33

Fig.5.4

Effectofdressingonthequality ofwoundhealing.Afterapplying thehydrogel,keratinocyte migration,growthfactorsregulation,andvascularizationwill improveduetoprovidingmoist environment.Inaddition,the dressingactsasaphysiochemical barrieragainstmicroorganisms 36

Fig.5.5 Debridementtechniques 39

Fig.5.6 Surgicaldebridementforapressureulcerinanoperatingroom 39

Fig.5.7 Sharpdebridementforachronic traumaticulcer 40

Fig.5.8

Autolyticdebridementwithout woundedgemaceration 41

Fig.5.9 Autolyticdebridementwith maceratedwoundedges,which canimpairwoundhealingand maketheskinmorevulnerableto infection 41

Fig.5.10

Normaltissueversusscarredtissue.Collagen fibersareformedin tiledpatterninnormaltissue, whileformedparallelizedinscar tissue,whichisresultsinmore stiffnessinscartissue.Furthermore,theskinappendages,for example,hairfollicles,sebaceous glands,andsweatglands,are disappearedinscartissue 43

Fig.5.11 Normalscar 43

Fig.5.12 Hypertrophicscar 44

Fig.5.13 Acutewoundtreatment algorithm(CIP) 45

Fig.5.14 Chronicwoundtreatment algorithm(DIP) 46

Fig.6.1 Differentclassificationsofwound 49

Fig.6.2 Thedifferencesbetweenacute andchronicwounds:thesignificantincreaseinpopulationof keratinocytesand fibroblastsas wellasmoregrowthfactorsand lesspathogensinacutewound (A)versuschronicwound(B) 50

Fig.7.1 Stagesofpressureulcer 52

Fig.7.2 StageIpressureulcer 52

Fig.7.3 StageIIpressureulcer 53

Fig.7.4 StageIIIpressureulcer 53

Fig.7.5 StageIVpressureulcerwith exposedboneandtendon 54

Fig.7.6 Unstageablepressureulcer 55

Fig.7.7 Suspecteddeeptissue injury(DTI) 55

Figs.7.8 7.47 Pressureulcer 56 75

Fig.8.1 DFUleadstoamputationin1% ofpatientseveryyear 77

Fig.8.2 Malumperforanspedis 78

Fig.8.3 DFUwithdeformedfoot,i.e., Charcot 78

Fig.8.4 Assessingthesensoryneuropathy usingmonofilament 79

Fig.8.5 DFU 79

Fig.8.6 Grade1DFU 80

Fig.8.7 Grade2DFU 80

Fig.8.8 Grade3DFU 80

Fig.8.9

Grade4DFU 81

Fig.8.10 Grade5DFU 82

Fig.8.11 SchematicgradingofDFU 82

Figs.8.12 8.44 DFU 83 99

Fig.9.1 First-degreeburncausedby sunexposure 101

Fig.9.2 Blistersformedinasuperficial second-degreewound 102

Fig.9.3 Deepsecond-degreeburn wounds 102

Fig.9.4 Third-degreeburnwounds 103

Fig.9.5 Degreesofburnwound 103

Fig.9.6 Ruleofninesrefersacertain percentagetoeachpartofthe body 104

Figs.9.7 9.25 Burn 105 114

Fig.10.1 Schematicviewofvascularulcers progressionagainsttime 115

Fig.10.2 Differenttypesofvascularulcers 116

Fig.10.3 Venousulcer 116

Fig.10.4 Arterialulcer 116

Fig.10.5 Lymphaticulcer 116

Fig.10.6 Arterialpulsepoints 117

Figs.10.7 10.14 Vascularulcer 119 122

Fig.11.1 Traumaticwoundillustration 123

Fig.11.2 Cutwound 123

Fig.11.3 Separationofskinandunderlyingtissuesinwhichtheedgesare tornandirregularinalaceration woundcausedbyaccident 123

Fig.11.4 Contusionsaftertrauma 124

Fig.11.5 Puncturewoundcausedbyarod 124

Fig.11.6 Secondarytraumaticwoundafter removalofapieceofwoodfrom apuncturewound 124

Fig.11.7 Abrasionwounds 125

Fig.11.8 Scorpionbite 125

Fig.11.9 Woundcausedbygunshot 125

Figs.11.10 11.17 Traumaticwound 126 130

Fig.12.1 Asurgicalincisionwithsharp edgesafterexcisionofapilonidal sinus 131

Fig.12.2 Surgicalwoundsdehiscence 131 Fig.12.3 Wounddehiscencedueto infection 132

Figs.12.4 12.22 Surgicalincision 132 141

Fig.13.1 Malignantulcer 143

Fig.13.2 Pemphigusvulgarisulcer 144

Fig.13.3 EBwound 144

Figs.13.4 13.28 Atypicalwound 145 156

ListofTables

Table3.1

Table3.2

Table3.3

Table4.1

Table4.2 WoundEdgeCharacteristics

Table5.1

Table5.2

Table6.1 CharacteristicsofAcuteand ChronicWounds

Table8.1 ClinicalCharacteristicsofThree MajorTypesofDFU(Neuropathic, Ischemic,andNeuroischemic)

Table10.1 ClinicalCharacteristicsofDifferent TypesofVascularUlcer

Thispageintentionallyleftblank

Another random document with no related content on Scribd:

— Onhan se vähän vaikeata, kun ei aavistettu tämmöistä tapausta, eikä osattu syöttää puntarin nokasta, sanoi isäntä. Mutta kyllä siitä selvä kuitenkin tulee. Noutakaapa tytöt se porsaan allas, niin mitataan kuinka paljon se vetää ja siitä sitä päästään laskujen perille.

Mutta tytöt eivät olleet käskyä kuulevinaankaan, menivät juoksujalassa toisiin huoneisin nauramaan.

— Mitä ne arvelivat kun eivät tuoneetkaan, torui isäntä totisena ja käski sitten renkipojan noutamaan allasta.

Poika hyppäsi kiireesti ja heitti suu naurun virnissä altaan olaltaan lattialle.

— Näinkö suuri, ihmetteli Kusto. Tämähän vetää pari kannua. Ei se ole jaksanut syödä tämän täyttä kerrallaan.

— Pitää kutsua niitä jotka ovat syöttäneet, sanoi isäntä. Käskepä Reeta tänne.

Renkipoika haki Reetan, vaan ei siitä ollut avuksi.

— Minä vähättelen teidän porsastiliinne, kun olen päässyt itse selväksi, sanoi Reeta ja meni matkoihinsa.

Ei ollut isännän omistakaan tytöistä selon antajaksi, ne vaan nauraa kikattelivat toisissa huoneissa. Emäntä viimein tekeytyi totiseksi ja kävi selittämässä porsaan ruokintajärjestyksen, että sitä on syötetty kuukauden päivät nuorella maidolla ja toinen kuukausi piimällä, ja että maitoa se on juonut ainakin puoli kannua päivässä ja toisella kuukaudella piimää koko kannun päivässä ja viimeiseltä vähä jauhojakin.

— Tulipas siitä selvä, sanoi isäntä. Ehkä ei tarvitsekaan mitata allasta, vai miten sulhanen tahtoo.

Kusto oli jo ennättänyt kiintyä laskuihinsa, eikä joutanut vastaamaan, vaikka kunnianimellä mainittiin.

— Kalliiksi se nousee, sanoi hän viimein.

— Eikö mitä, rauhoitteli isäntä. Kolmekymmentä kertaa puoli kannua, on 15 kannua, joka 30 pennin mukaan kannulta on niin paljon kuin — — 4 markkaa 50 penniä, ja kolmekymmentä kannua piimää 10 pennin mukaan 3 markkaa; yhteensä 7 markkaa 50 penniä.

— Paljon nousee noin pienestä porsaasta, jahkaili Kusto uudestaan.

— Kyllähän se syöttöporsas tulee maksamaan, sanoi isäntä. Mutta koitetaan hoitopuolta supistaa niin pieneksi kuin suinkin. Onko paljon, jos pannaan hoitopalkaksi 1 markka.

— Siinähän on, myönnytti Kusto huolissaan. Tämä on aivan veli Maunon syy. Minä jo sanoin kun se tuon hevosen osti, että se saattaa tehdä vahingoita.

— Mitäpäs ne tähän kuuluvat, sanoi isäntä ja alkoi jatkaa tiliänsä, Sitten, seuraa tili porsaan huoneen hyyrystä. Mitäs sanoo sulhanen, onko 50 penniä paljon?

Kusto näytti havahtavan ja katsoi mitään virkkamatta isäntään, jonka laskutapa alkoi tuntua kovin tutulta. Isäntä ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan edelleen.

— Sitten 25 penniä porsaan vuodepehkuista. Mitä sanoo sulhanen, onko paljon.

Nyt ei enää Kusto epäillyt mitä tämä peli oikeastaan oli ja hänessä heräsi toivo, ettei ehkä rahat kulukaan. Hän alkoi kahmuilla turkissaan ja virkkoi:

— Pitää tästä lähteä kotiinsa ajamaan, leikkiähän tämä taitaa olla.

— Tästä on leikki kaukana, sanoi isäntä, tekeytyen totiseksi. Käy vaan, poika, nostamassa porsas rekeen, täyden hinnan minä kuitenkin perin, jos ei se muuten tule, niin oikeuden kautta.

Kusto huokasi syvään, ja alkoi kaivaa kukkaroansa.

— Eikö sitä yhtään helpoiteta? kysyi hän vielä rukoilevasti.

— No menköön seitsemästä markasta tämän lyhyen sukulaisuuden muistoksi.

Kusto luki äänettömänä rahat ja heitettyänsä kiireesti isännälle hyvästit, lähti ulos.

Renkipoika oli täyttänyt isäntänsä käskyn ja samalla tyydyttänyt omaakin kujeiluhaluansa ja asettanut porsaan istumaan reen perään, vasemmalle puolelle.

Kusto ei tuosta nostanut mitään melua, siirsi vaan siivosti porsaan rekensä keulapuolelle, heitti loimen peitoksi ja alkoi ajaa. Talon joukot katsella kurkistelivat ikkunasta sulhasen poistumista ja useammat nauroivat. Reeta oli totisin muita.

— Taidatpa olla pahoillasi, sanoi Reetan veli. Tuosta saat nämä porsasrahat palkinnoksi.

— Vieläpä minä pahoillani, sanoi Reeta. Vaan olisit tuon saanut heittää vähemmällä, nyt vei sen porsaan.

— Kuolleen porsaan, nauroi isäntä. Jouti viedä, ettei tarvitse aivan tyhjänä mennä.

* * * * *

Hevoskauppiaana ollessaan oli Kusto kuullut, että kaupan purkautuminen pilaa vastaisen kauppaonnen ja sitä samaa hän vähän pelkäsi Reetastakin erotessa. Tämä pelko ei kumminkaan saanut kovin pitkiin ajatuksiin. Toisen kerran raha-asioilla käydessään teki hän jo Myssylän Marille koristelemattoman kosintatarjouksen ja se sattui paikalleen. Tyttö oli aivan halukas lähtemään itaran isänsä kotoa, sillä eipä siitä kovin korkealle käytynä tahtomassa, jos olisi odottanutkin. Eikä tytön isälläkään ollut vastaan sanomista, vävypoika oli aivan hänen mielensä mukainen. Ainoa muistutus isältä oli se, että velka on sittenkin maksettava, joskaan ei erittäin kiireelle.

Tällä muistutuksella ei ollut tarkoituksena kieltää tyttäreltä perintöä vastaisuudessa, vaan ainoastaan pakoittaa vävypoikaa vireäksi hankkimaan.

Kauniimman juhannuskesän aikana tuoda köräytti Kusto nuoren emännän kotiinsa, Häiden vietossa vältettiin liikaa tuhlausta ja niitäkin vähiä menoja vedettiin vierailta takaisin huomenlahjan nimellä.

Nuorelle emännälle ei oltu edeltä päin laitettu mitään mukavuuksia, eikä tämä ollut oppinutkaan semmoisiin.

Nyt kesällä hän kyllä sai pienen omituisen aitan, mutta talvella sai tyytyä joukon yhteiseen tupaan. Kamaria olisi kyllä ollut, vaan niistä oli lattiat lahoneet ja uunit hajonneet, eikä Kusto näin tuottamattomiin töihin varojaan kuluttanut.

Yhden poikkeuksen entisistä tavoista sai nuori emäntä toimeen, nimittäin sen, että ostettiin kahvipannu ja kaikki siihen kuuluvat kojeet. Isäntä osasi kuitenkin johtaa niin, ettei ne tulleet köyhtymisen välikappaleiksi, vaan niillä päin vastoin kiepoteltiin rahoja kotiin päin.

Tanssihaluisella kylän nuorella väellä ei ollut tähän asti suosittua kokouspaikkaa sunnuntai-iltana, vaan nyt he huomasivat Kustolan olevan heille avoinna. Ilmaiseksi eivät he kumminkaan saaneet hyppiä, oli pistettävä rahamaksu isännän kouraan, taikka pyydettävä emäntää kahvia keittämään. Toinen tai toinen keino auttoi ja useimmin he käyttivät tätä jälkimäistä. Mutta jos kahvin keitättäjät loppuivat, silloin tuli isännältä kielto tanssimiseen. Ei auttanut muu kuin jatkaa kahvin juontia, vaikkei se useinkaan ollut sikurivettä viisaampaa.

Sama kahvipannu se suoritti ison osan renkien palkastakin. Kusto valitsi aina nuoria, ymmärtämättömiä poikakossia rengikseen, jotka sitten sunnuntai-illan iloissa ensimmäisinä miehinä pehvastelivat ja keitättivät kahvia. Eikä siihen ollut kieltoa muunakaan aikana. Usein Kusto itsekin kehoittamalla kehoitti, että "eikö pojat keitätä kahvia". Ja mikäs siinä: pojat keitättivät; olihan se niin miehevätä juoda omaansa ja saipa kiitoksiakin, kun antoi isännälleen ja emännälleen.

Kekrinä tämä huvi ei enää niin hyvälle tuntunut, kun sai ikäväkseen asti istua tilinteossa vastaamassa kahvipannukysymyksiin.

Jos ajatellaan rengin nimeksi Juho, niin kävi toimitus tähän tapaan:

— Ensimäkien pannullinen kahvia, kaksi viikkoa jälkeen keyrin, penniä. Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.

— Oikein on, täytyy Juhon vastata, muutoin tulee sama kysymys uudestaan.

Lomaan löytyi muitakin muistoonpanoja esim. tämmöisiä:

— Hangosta haara katkennut, 45 penniä. Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.

— Katkesi kaiketi se.

— Sitten rukkasen peukalon paikkaa 4 pennin edestä. Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.

— Oikein on.

— Sitten lapsen tuohisesta mansikoita 3 pennin edestä. Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.

— Suusta ovat menneet nekin, vastaa Juho rehellisesti.

Jos Juholle sattuu jäämään palkastansa jäännöstä, esittelee Kusto siitä jotain kaupantavaraa ja varta sitten, jos ei kaupoilla sovita, antaa rahat käteen.

* * * * *

Muutamissa vuosissa kiipesi Kusto velattomaksi ja appiukon kuoltua hän oli seudun rahakkain mies. Mutta lisän hankkiminen ei siltä vähääkään laimentunut. Jos maanviljelys antoi hyvin, niin kaupalla vielä lisää. Tähän aikaan oli elonkauppa edullisinta ja varsinkin, jos sai ensin ostaa huokealla salakauppiailta. Suuresta kylästä semmoisia kyllä löytyi ja Kusto oli heidän uskottu ostajansa.

Kun Kuston omat lapset joutuivat kymmenen ja toisenkymmenen ikävuoden alulle, olivat ne isällään apuna. Ne harjoittivat välittäjäliikettä ja toivat ehtimiseen isällensä jyväpussia, selittäen että näitä on tuotu sieltä ja sieltä heidän myötäväksensä. Kusto otti hyvillä mielin jyvät vastaan ja kyseli:

— Antaako ne teille penniä palkasta?

— Antaa, antaa, selittivät lapset.

— Minä saan 10 penniä.

— Minä 15 penniä.

Kusto mittasi jyvät ja maksoi rahat, varoitellen, ett'eivät lapset pudottaisi, vaan veisivät omistajilleen. Hän oli hyvillään lastensa rahanhankkeesta, kun vielä lisäksi kuuli että niillä ostetaan vaatetta. Ja totta ne puhuivatkin. Pojalle, samoin kuin tyttärillekin ilmestyi aina vähän väliin uusia ostohuivia ja hattuja, jopa vihturiinia ja verkaakin, ilman isältä rahaa pyytämättä. Kerran hän jo yritti epäillä, että mistä niille niin paljon rahaa tulee, mutta rauhoittui pian, kuin lapset sanoivat saaneensa lisää marjoilla. Tämä marjoilla rahan hankkiminen istuutui Kuston mieleen pitemmäksi aikaa, niin että hän seuraavana syksynä pani toimeen suuremmoisen puolukkain poiminnan. Arkipäivinä sinne eivät joutaneet muut kuin lapset;

aikaisilla oli muita syystöitä, varsinkin elojen puintia. Mutta kun tuli sunnuntaipäivä, jolloin heitetään pois kaikki "ruumiilliset työt", niin silloin isonsa pienensä kontit ja pussit selässä ahoja pitkin juoksemaan. Palvelijatkin lähtivät mielellään, kun saivat isännältänsä maksun marjoistaan, vaikka ei tosin korkeinta hintaa. Isäntä itse toimitti sitten marjat kauppapaikkaan.

Talo oli näiden retkien aikana autiona, ovet lukossa ja avaimet isännän ja emännän taskussa. Siat ja kanat olivat ainoat kotimiehet, vaan nekin asustivat enimmästi riihen edustalla, siat röhkien ja tassutellen maahan karisseita jyviä ja kanat kaakattaen puikkelehtivat sikain lomassa pitämässä puoliansa.

Muutamana sunnuntaina oli Kusto sattunut puolukkaan lähtiessään lyömään rajunlaisesti puita riihen uuniin, niin että se syttyi keskellä päivää palamaan. Pian oli siinä semmoinen tulen tohakka, että vartiat lähtivät, mitä kiireintä karkua pihaan, toiset röhkien, toiset kaakattaen. Kuuma riihi palaa tuprahti niin pian, ettei sitä keskellä päivää moni naapurikaan huomannut. Muutamat, jotka huomasivat, kävivät joutessaan sen hiiltymistä katsomassa ja menivät sitten rauhallisina kotiinsa.

Illan hämärtäessä palasivat marjamiehet, jokaisella kannannainen nivakka puolukoita.

— Mikäs riihen vei? virkkoi renki ensimmäiseksi.

— Riihenkö? kysyi Kusto säikähtäen ja kääntyi katsomaan. Voi taivainen!

Riihi on palanut!

Samassa heitti hän kontin seljästään ja lähti juoksemaan riihen luokse.

Mutta siinä ei ollut enää ainoatakaan kekälettä pelastettavissa.

— Tämä siitä nyt tuli! vaikeroi hän seistessään hiiloksen vieressä, päätänsä ruopien. Noin vähiin ovat hiiletkin palaneet.

Kustolla oli hyvin lähellä itku, eikä ihmekään, kun meni riihi ja rukiit, eikä edes hiiliäkään jäänyt. Ei ollut ihme, jos tämäkin viimeinen puoli vahingosta lisäsi ikävää mieltä, sillä hän oli hiilenpolttajana ollessaan tottunut näin suuresta puuläjästä saamaan monta "lestiä" hiiliä.

Kuston vaimokin joutui palopaikalle ja virkkoi:

— Sinulla onkin ollut joka pyhä kiihko sinne puolukkaan ja tämä siitä nyt tuli.

— Tulinhan tuonne lähteneeksi, huokasi Kusto. Tätä vahinkoa ei vastaa puolukkatili.

Hän kaiveli tuhkasta oven saranaraudat käteensä ja lähti huokaillen pihaan.

Seuraava yö oli Kustolle melkein uneton, kun täytyi laskea miten suuri vahinko riihen palossa tuli ja millä sen saisi korvatuksi. Puolukkain poiminta ei ollut mitättömintä tuloa, mutta itse hän päätti pysyä kotona tulta vartioimassa. Voipihan hän siihen siaan pyhän seutuina ostella jyviä salakauppioilta ja luvata iltaisilla nuoren väen tanssia tuvassa, että kahvikauppa kävisi paremmin.

Monta uuttakin kauppa-alaa ennätti yön kuluessa ajatella ja eräs niistä kuvastui niin tuottavaksi, ettei se mennyt mielestä, vaikka

olikin kielletty. Valmistavat tutkimukset alkoivat jo seuraavana aamuna. Pieni Liisa sai noutaa naapurista lainaksi pienen ryyppylasin. Sitten etsi Kusto tyhjän pullon (sen oli hän korjannut talvella kirkossa käydessään tienvierestä), täytti pullon vedellä ja mittasi, kuinka monta lasin täyttä siitä tuli.

20, kun mittasi vähän vajaaksi.

Kuston silmät loistivat ilosta. Jos ottaisi 15 penniä lasilta, niin saisi 3 markkaa, josta yli kahden markan voittoa.

— Kuulehan Mari, ilmaisi hän jo salaisuutensa vaimolleen. Mitä sanot, jos minä toisin viinaa kaupaksi?

— Viinaako kaupaksi? kysyi Mari terävästi.

— Niin, se olisi tuottavata kauppaa.

— Elä jatka enää, kielsi Mari. Pidä mitä muuta kauppaa hyvänsä, mutta sitä et saa yrittääkään.

Kusto luopui, vaikka kyllä kovasti säälitti.

Seuraavana talvena pidettiin Kustolassa yhä useemmin tanssia, sillä luvan saanti oli entistään helpompi. Kahvia tosin täytyi keitättää, vaan ei aivan myötäänsä.

Kuston omatkin lapset kehittyivät tavallista aikaisemmin tanssin askeleisiin ja olivat muiden mukana menossa, kun vaan isä sattui selin istumaan. Aivan nenän edessä ei vielä rohennut hyppiä.

Alituinen nuorten seurassa olo oli heissä herättänyt halun saada pitää hyviä ostovaatteita ja semmoiset heillä ja olikin, vaikkei isä antanut penniäkään.

Muutaman tanssi-illan perästä sattui Kustolle havaintorikas yö. Hän meni käymään ulkona ja kuuli nurkan suojassa seisoissaan eloaitan oven narahtavan. Kusto hyppäsi kiireesti katsomaan ja tapasi omat tyttärensä aitasta pois tulossa. Toinen väänsi parhaallaan lukkoa kiinni ja toinen seisoi jyväpussi selässä odottamassa.

— Ketä täällä?! kysyi Kusto kauhistuneena. Tytöt säikähtivät sanattomiksi ja jäivät paikalleen seisomaan. Jyväpussi putosi rappusille ja ovi jäi kesken lukkoamisen.

— Liisu ja pikku Mari! huudahti Kusto ihmeissään. Nytpä minä kummia näen. Tupaan heti!

Hän toi pussin tupaan ja teki tulen päreesen.

— Tämähän on sama pussi, jolla olette aina tuoneet Myllylän Miinan jyviä, sanoi hän pussia tarkastellen. Teidänkö tämä onkin?…

Mari! Nouse ylös, nyt täytyy antaa tytöille selkään, kun olivat aitasta jyviä varastamassa. Kuuletko Mari?

— Kyllä kuulen, vaan enpä minä keskellä yötä, vastasi Mari nousten istumaan.

— Oli yö tai päivä, päätti Kusto. Meidän lapset eivät saa olla semmoisia.

— Itsehän sinä olet ne opettanut semmoisiksi, huomautti Mari.

— Miten opettanut?

— … ostelet jyviä kaikilta salakauppioilta ja yksin omilta lapsiltasikin.

— Minäpä en ole sitä tietänyt.

— Nytpä tiedät.

— Nyt tiedän ja vitsaa tulevat saamaan. Avaimetkin ovat ottaneet pään alta. Onko se pikku Sakukin samanlainen.

Kusto meni katsomaan pöydänpäävuoteelta Sakua, mutta paikka oli tyhjä.

— Sakukin on liikkeessä. Nyt on meidän talon elämä pilalla. Missä on Saku? Tietääkö tytöt?

Mutta tytöt eivät kuuluneet tietävän.

— Käypäs katsomassa saunasta, neuvoi Mari. Kusto meni ja palasi pian aivan masentuneena, taluttaen Sakua kädestä.

— Ei tullut minun lapsistani ihmisiä, valitti hän.

Tuolla ijällä, jo Saku kortinlyönnissä toisten poikain kanssa, ja vielä lisäksi haisee henki viinalle.. Ei tullut minun pojastani miestä… Mitä sanot Mari? Vieläkö puolustat?

— Mitäs minä siitä puolustan, sanoi Mari, johon pojan rikos näytti koskevan kovemmin, kuin tyttöjen äskeinen jyväjuttu. Vaan on näihin rikoksiin paljon omaakin syytäsi. Mitäs annatkin tähän keräytyä kaiken maailman väen joka sunnuntai-illaksi.

— Mutta eihän lasten tarvitse niiden mukana olla.

— Ei tarvitseisi, vaan onhan ne. Antasit mennä kansakouluun, niin oppisivathan jotain, eivätkä olisi tässä kaikkea näkemässä.

— Kyllähän sinä niistä kouluista ja muista, mutta selkään minä niille annan, uhkaili Kusto, vaikka entistään laimeammin.

— Anna vaan, mutta minä rupean nukkumaan, sanoi Mari heittäytyen sänkyynsä ja vetäsi peiton korvansa päälle.

Kusto tuittuili vielä vähän aikaa lapsillensa ja käski ne sitten nukkumaan. Itse hän ei saanut unta silmiinsä moneen tuntiin. Tällä kertaa joutuivat vanhat tilit uuteen tutkintoon. Ennen olivat jyväkaupan voitot ja tanssi-iltain tulot hupaisia muistella, mutta tämän yön tapahtumat tekivät ne aivan hämäriksi. Alkoi jo epäilyttää kaikista näistä tulleen enemmän tappiota, kuin voittoa.

Tappio puolelle pyrkivät pääsemään semmoisetkin seikat, kuin kotivarkaus, sunnuntai-iltain tanssit, sekä juoma- ja korttiseurat, jotka tähän asti olivat näyttäneet olevan tulopuolen apuna. Hänen askein lausumansa epäilys, että "ei tullut minun lapsistani ihmisiä", tahtoi tunkeutua oman niskan painoksi ja pani ajattelemaan, että tässä olisi tehtävä lasten suhteen jotain muutakin, kuin mitä hän oli aikonut huomen aamulla tehdä.

Loppupäätös tämän yön tilinteossa oli, että Kusto lupasi itsellensä luopua rakkaista markoistaan lastensa kouluttamiseksi, josMarivielä kerrankaan ottaa kouluun lähettämisenpuheeksi. Itsepuolestaan oli hän tämmöisen, rahoja kuluttavan asian alkuunpaniaksi yhtä mahdotoin, kuin sairas oman paiseensa puhkasiaksi.

Pääskysten elämästä.

Puut heloittivat vasta puhjenneessa lehtiverhossaan, niityille loi vihanta ruoho kauniin katoksen ja kirjaili sen ensimmäisillä kukkasilla. Metsä surisi lintujen laulusta ja vapautuneena jääkuoren alta hyppelivät kalaset rantamilla. Itsevaltias talvi oli laskenut sekä kasvi- että eläinkunnan jäisen valtikkansa alta kesäistä vapautta nauttimaan. Kaikki saivat he nyt voimiensa mukaan kasvaa ja kukoistaa, laulaa ja liikkua.

Kartanoilla ja läheisillä pelloilla leijaili lukuisa joukko pääskysiä Ne olivat vasta ikään päässeet pitkän muuttomatkansa perille, vaan pitkiin lepoihin ne eivät joutaneet. Vanhat, rappeutuneet pesät olivat korjattavat ja toisten tehtävä aivan uudestakin. Oli etsittävä jokin suojainen ja turvallinen paikka, jossa perheensä voisi kasvattaa ja itsekin pistäytyä sinne suojaan sateilta ja myrskyiltä. Ensin oli saatava seinät muuratuksi ja sitten katseltava höyheniä ja muita pehmoisia aineita vuoteeksi.

Tuonne kostean savikuopan reunalle liepsahtivat ne kaksin, kolmin kerrallaan ottamaan rakennusainetta ja kun joku oli saanut sitä irroitetuksi, luikahti se samassa lentoon, suussa savinokare, jonka kävi heti tuoreena ollessa kiinnittämässä pesän teokseen. Paluumatka ei tapahtunut niin suoraa tietä. Monet laulun lipratukset ja useampia mutkaisia kierroksia tuli tehdyksi sillä välillä.

Tuvan räystään alla, noin kyynärän välimatkalla oli kaksi uudesta tehtävää pesän aloketta. Toisen pesän seinätyöt menivät jo enemmässä kuin puolitiessä, mutta toisessa oli vasta vähän pohjakerrosta, vaikka yhtenä päivänä olivat alottaneet. Näiden naapurien sopu ei ollut oikein hyvällä kannalla. Sitä ei vaikuttanut pesien läheisyys, sillä kumpaisestakin pääsi vapaasti yhteisille laitumille. Suurimpana syynä taisi olla se, kun toisen pesän

rakentajalla ei ollut toveria; hän oli yksinäinen. Sitä eivät voineet kaksineläjät naapurit hyväksyä. He asettuivat usein yksinäisen eteen, jossa vilkkaalla surituksella selittivät, että sen on herettävä pois pesän tekopuuhasta, kun ei ole kumppania. Yksinäinen suritti vastaan, eikä näyttänyt luopuvan aikeestaan.

Kun hän sitten meni noutamaan rakennukseensa savea, tai heinänkortta, ryhtyivät toiset sillä aikaa hajoittamaan tuotakin vähää pesän alkua. He jo ehtivät monta muruista irtauttaa ja heittää alas, kun rakentaja itse saapui. Tämä katseli mielipahalla työnsä turmelemista, vaan korjaili kumminkin laiteita järjestykseen ja silitti nokallaan vasta tuodun saven siihen lisäksi. Ei hän siltä pahaa pahalla kostanut. Naapurien pesä sai olla rauhassa, vaikka he olivatkin poissa. Niiden taloudessa ei varmaankaan ollut mitään moittimista, kun olivat kahden. Mutta hänellä, poloisella, ei ollut toveria, joten täytyi kärsiä kaikki teot niiden puolelta, joilla oli.

Tuolta ne taas lentää liitelivät, yksi ensin, sitten toinen. Vielä kantamuksen nokassa ollessa alkoivat jo torumisensa ja kun saivat suunsa tyhjäksi, asettuivat aivan yksinäisen pesän kohdalle räystäälle ja alkoivat toruvasti räksättää, päät vihaisesti tuikallaan. Alakuloisena askarteli yksinäinen hetkisen revityn pesänsä pohjaa korjaillen, mutta kovin mahtoivat toisten moitteet käydä ankaroiksi, kun täytyi tulla katsomaan silmästä silmään ja puhumaan puolestaan. Siinä sitten säksätettiin kauan aikaa, minkä mikin ennätti, eikä siitä sen selvempää tullut. Täytyi viimein lopettaa ja ryhtyä pesän tekoon.

Kauan ei taaskaan kulunut, kun yksinäinen tapasi muurauksensa hajalleen kiskottua. Sen lisäksi sai kuulla alituisia nuhteita, mutta ei sittenkään heittänyt työtään seisomaan. Hän vaan kantoi

katkeamatta, tulipa näkyvätä jos tahansa, luultavasti toivossa, että vielä tästä olot paranevätkin.

Eikä toivo mennytkään hukkaan. Muutamana päivänä hänelle näet ilmestyi toveri. Syrjäinen ei voinut tietää, mistä se tuli, mutta tuli se vaan ja ryhtyi paikalla pesän tekoon toveriksi. Ehkä tämä oli haihtunut tulomatkalla kumppanistaan, taikka muuton sairastunut ja jäi niin jälelle. Sitä mahtoi ensiksi tullut naapureilleen selittää, että kyllä sieltä toveri tulee, mutta ne eivät ottaneet sitä uskoakseen, hajoittivat vaan, ja niin ei ollut myöhemmin tulleelle muuta näyttämistä kuin revitty pohjakerros. Nyt ne sen näkivät ja sopu muuttui samassa hyväksi.

Riidan alainen pesän teos alkoi kohota joutumiseen. Torumissuritukset loppuivat, eikä kumpaisetkaan koskeneet toistensa työpaikkoihin. Yksikseen ollut lauleli ja leijaili iloisemmin kuin ennen. Hänkin rohkeni nyt vuorollaan, työnsä lomalla, kiivetä tallin perään pystytetyn viiritangon huippuun laulamaan pitemmänkin liverryksen. Yksikseen ollessa tuli vaan tuvan harjalla istutuksi, mutta harvoin siinäkään laulua "lukkoon" asti lauletuksi.

Keskempänä kesää laimeni laulun into, sillä kunkin pesän toinen asukas tarvitsi viipyä tulevan perheen vaalinnassa. Kiireen kautta vaan jouti itselleen ruokaa pyydystämään, lauluille ei ensinkään. Toispuoleisellakin oli nyt huolellisimpia ajatuksia, niin ettei sekään enää laulanut kevään riemastuksella. Kohtapa saikin jokainen olla mitä ahkerimmin ruoan etsinnässä, sillä pesien oville ilmestyi vieri viereensä sirkuttavia lättämäisiä nokkia, jotka pienimmänkin liikkeen kuultua aukenivat saalista ottamaan. Tuhansittain ne söivät hyönteisiä, ennenkuin kykenivät itse siivilleen lähtemään. Viimein kumminkin sai yksi ja toinen pesä nähdä sen ilon ja silloinpa taas

suritusta kuului kaikkialta, kun oli ohjattava ja neuvottava poikasten ensimmäisiä lentoliikkeitä.

Muut jo liitelivät lapsineen suurissa joukoissa kartanon ympäristöillä, kun yksinäisen pesäkunta sirkutteli vielä vanhempain hoidettavana. Viimein nämäkin näkivät sen ilon ja silloin oli saavutettu aikaisemmin yhtyneet.

Syksyllä ja keväällä.

Kesän perästä tuntui taas käveleminen niin kovin vaikealta. Lunta oli satanut siksi, ettei jalka nystyräisillä syrjäteillä ottanut ensinkään pysähtyäkseen siihen mihin astui. Matkan kulku oli semmoista soljuttelemista. Tuossa tuli vielä eteen tunnin aikaa viepä metsäinen vastamaa. Oli kiivettävä Savon-selänteelle. Puolitiessä mäkeä tippui jo vesi otsalta ja janotti armottomasti.

Aukeni eteen aho ja sen keskellä seisoi vähäinen uutismökki, jota tekijänsä nimellä kutsuttiin Lipposen mökiksi. — Ei ole rauhassa kiirettä, ajattelin ja poikkesin mökkiin. Tuvan edessä kelkassa oli vesisaavi, jossa kellui pieni kiulu. Vetelin siitä janooni kirkasta lähdevettä.

Astuin tupaan levähtämään. Se oli pieni, kahdella ikkunalla varustettu, sisään lämpenevä. Keskelle lattiata oli heitetty kimppu koivuisia vitsaksia, joista Lipponen karsi oksia, istuen lavitsalla. Vaimo kehräsi uunin kupeella tappuroita ja kolme lasta kokoilivat karsituita oksia lattialta.

— Vieras ei pääse istumaan, kun täytit tuon lattian, sanoi vaimo seisauttaen rukkinsa.

Mies sysäsi jalallaan vitsaskokoa vähän syrjemmä. Kuulumisista puhuessa katselin tuvan sisuspuolta tarkemmin. Puutetta ei näyttänyt olevan ainakaan lähellä, sillä toistakymmentä leipää riippui vartaassa orrella ja pari piimäpyttyä oli päällekkäin uunin pankolla.

— Lapsia opettamaanko ollaan menossa? kysyi vaimo, sillä hän näytti olevan puheliaampi miestään.

Myönsin olevani sitä varten matkalla. Oksia keräilevä poika alkoi katsella minua pelon sekaisella kunnioituksella.

— Olisihan tässä meilläkin yksi poika jo sinne lähetettävä, sanoi vaimo, vaan ei ole saatu tälle kenkiä ja vähäpä tämä osaa vielä lukeakaan.

— Ei se luvun vähyys tule esteeksi, siellä opetetaan lisää, sanoin kehoitukseksi.

— Jo tämä aapisensa osaileekin. Käypä lyömässä ensin kättä ja lue sitten Isämeitä.

Pitäen oksanippua vasemmassa kainalossaan lopsautti poika kättä, vaan Isämeidän lukeminen tahtoi ujostuttaa enemmän. Kehoittelemalla se viimein pääsi alkuun ja sujui sitten kuin rattailla. Vaimolla olisi ollut vielä paljon puhumista poikansa lukemaan opettamisesta ja kouluun lähettämisestä, mutta tämä puheen aine oli niin kovin usein kuultua, että toivoin sen loppuvan ja käännyin puhuttelemaan Lipposta itseään.

— Onko teillä kaksi lehmää, kun laitatte kaksi kiinnipidintä?

— Kaksihan niitä olisi toivossa, sanoi Lipponen verkalleen.

— Se on pienestä hiehosta poikiva se toinen, selitti vaimo. Minä olen koettanut keruutöryllä elättää, kun tuo yksi lehmä on niin kauvan lypsämättä ja silloin tahtoo tulla puute, ettei osaa mitä antaa noille lapsille.

— Sehän on oikein hyvä, kiittelin puolestani. Nyt saatte peltoakin lisätä, kun tulee lantaa enemmän.

— Mitenkäpä sitä peltoa tehnee, kun ei ole hevosta, sanoi Lipponen nureksien. Tuokin heinäin ja veden vetäminen on kelkalla niin vaikeata, että tahtoo monesti kylläksi käydä.

— Pitää lainata heinäin vetoon naapureilta hevosta, esittelin keinoa. Ja löytyneehän tämmöisestä mäkirinteestä lähteitä läheltäkin, ettei tarvitse vettä kaukaa vetää.

— Sitähän minäkin olen tälle sanonut, yhtyi vaimo esitykseen. Tuossa ylämäen puolella on kallion kolo, johon saisi vähällä työllä hyvän vesipaikan, ja kyllä minä seisovilla ilmoilla saan kelkalla heiniä, kun vaan tuiskuaikoina noutaa hevosella.

— Eipä se hevonen ole niin otettavissa silloin kuin sitä tarvitsisi, vastusteli Lipponen. Kyntöaikoina niitä ei saa milloinkaan oikealla ajalla, vaan kun olisi omansa, niin sillä kyntäisi milloin olisi paras aika kyntää ja talven aikana pistäytyisi tuon tuostakin ansaitsemassa rahapennin ja toisen.

— Niin, kyllähän hevonen olisi tarpeeseen, myönnytti vaimokin, vaan kun se täytyisi ostaa velaksi ja sitten ei riittäisi heiniä yhdellekään lehmälle. Ennen minä vaikka lapiolla käännän pellot, kun

vaan saan pitää kaksi lehmää. Niistä saisi särvintä lapsille ja ylettyisi niistä kipene voitakin myötäväksi.

Syrjäisenä oli minun hyvin vaikea asettua enempi toisen kuin toisenkaan mielipiteen kannattajaksi, sillä vaimo puhui niin iloisesti ja toivorikkaasti kahden lehmänsä puolesta ja mies taas näytti kovin alakuloiselta ja elämäänsä kyllästyneeltä hevosettomuudessaan.

Tulin ajatelleeksi, että tässäkin rauhalliselta näyttävässä mökissä on oma perhekysymyksensä, joka erottaa haltiat eri ajatussuunnille.

Äänetöinnä iski Lipponen kaulaimeen kolmatta säätä, vaimo vaan rupatteli rukkinsa ääressä milloin lehmistään, milloin lapsistaan.

Kopistin porot piipustani, heitin kättä lyöden hyvästit mökin joukoille ja läksin jatkamaan matkaani.

* * * * *

Oli jo hyvä rekikeli, kun palasin samaa tietä takaisin ja silloin ajettiin markkinoille. Mäki, joka jalkaisin kulkiessa tuntui niin pitkältä ja vaikealta, luisui nyt reessä istuen hauskasti ja ilman vaivatta alas. Mökkiäkään tien vierellä ei ennättänyt nähdä kuin vilaukselta.

Aisakellojen ääniä kuului edeltä ja jäleltä, metsä vaan kaikui ja mielet olivat hilpeinä.

Matkalla tavattiin yksinäinen ajaja, jonka erinomaisen huolellinen suistaminen kiintyi heti huomioomme. Joka askeleella löystyivät ja tiukkenivat ohjakset niin säännöllisesti aivan kuin niitä olisi kone käyttänyt ja ajomiehen pää kallistui melkein yhtä usein katsomaan kupeelle ja toiselle, niin ettei missään tapauksessa voinut sattua jalkamiesten päälle ajamaan. Lähemmäksi tultua tunnettiin se Lipposeksi.

— Onko sinulla oma hevosesi? kysyi matkakumppanini.

— Omani on, vastasi Lipponen reippaasti ja kääntyi meihin päin.

— Milloinka olet sen ostanut?

— Tässä ostin viime pyhänä. Ajattelin että ajan kerran elämässäni omalla hevosella markkinoille.

Lipponen puhui niin iloisesti, ettei siinä ollut nimeksikään tuota entistä alakuloista juroutta, jonka olin tullut huomanneeksi mökissä käydessäni.

— Onko tuo hevonen minkä hintainen?

— Siinä se on sadanmarkan vaiheella. Ei tämä kallis ole.

— Onpa tuolla hintaa, taitaa olla ikä-loppu.

— Tämäkö ikä-loppu, sanoi Lipponen vähän pahastuneella äänellä. Tällä on vielä aivan kova hammas, niin että enintään jos olisi viidentoista talvias. Näyttäähän tämä nyt vanhalta, kun ovat ajaneet niin kovin laihaksi, vaan antaahan olla kun kesään päästään ja minä vien sen hyville laitumille, niin syksyllä siinä on semmoinen pekuna, ettei rikkaillakaan parempata.

— No jokohan, sanoi toverini epäillen.

— Ei väitellä, se nähdään syksyllä, puhui Lipponen vakuutuksella ja heilautti miehekkäästi ohjaksia. Tämä näyttää vielä kerran lähtimet, tällä on juoksijan merkit.

— Elähän mitään. Jokohan palkinnon kaappaat.

— Vähät palkinnoista, mutta hyviä tällä vielä kerran härnätään.

Lipponen innostui heti paikalla näyttämään juoksiamensa lahjoja, mutta eipä se yritys ollut niinkään sukkelaan toimeen pantuna.

Ohjastaminen oli kyllä niin toimellista, kuin koskaan hevosmiehen voipi olla ja huulet ne maiskuttivat ja muiskuttivat kaikki kehoitus äänet, vaan ei sittenkään tahtonut käynti juoksuksi vaihtua. Viimein täytyi ottaa ruoska avuksi ja nyt se tuo laiha koni mennä kaihotti vähän matkaa. Luulin ensin Lipposta niin sääliväiseksi, ettei se tuota laihaa raukkaa mielellään vaivaisi, mutta jälestäpäin huomasin, että hän katsoi sitä hevosensa arvon alentamiseksi, kun ei sen lisäksi ollut oikeata ruoskaakaan, semmoinen koivun karahka vaan.

— Nyt sen näitten, että onhan tällä jalan nousua, puhui Lipponen iloisesti kääntyen taas meihin päin.

Me myönnettiin hänelle mieliksi, vaikka ei tuo jalan nousu todellisuudessa olisi ansainnut ylistystä.

— Niin, kyllä tällä on jalan nousua, vaikka on noin laiha, jatkoi Lipponen. Menisi se nytkin paremmin, jos olisi oikea nahkaruoska.

Olisiko teillä antaa vähän lainaan.

Toverini yritti erehtyä antamaan, mutta sitten hän huomasi ja sanoi unohtuneen kotiin.

Puoli matkassa tuli talo, jossa juotettiin hevosia. Lipponen ei joutanut kauvas juoksijamensa kupeelta, siinä se vaan silitteli selkää ja toisen vuoron kohotteli kaulaa, jolle olikin kohotteleminen hyvin tarpeen, kovin oli alas painunut.

— Tulkaapas katsomaan oikein läheltä, kehoitti hän meitäkin.

Tämä on teennälleen tiivisluinen ja nahka on vielä ihan irti, noin, noin, koettipa mistä kohti hyvänsä. Silloin se ei vielä ole pilalle vanha, kyllä tämä lihoo. Ja tulkaapas katsomaan täältä etupuolelta, niin näetten, että siinä on kunnossaan ollessa ollut leveä rinta, eikä ne nuokaan jalat ole rimatekoa.

Kyllä Lipponen olisi katselemista löytänyt, mutta meillä oli kiire matkalle. Ja muuten tuo katseltavakaan ei isosti mieltä ilahduttanut, yhtä hyvin voi ihailla hamppuloukkuakin, Lipponen jäi siinä jälelle, enkä häntä nähnyt sen perästä kuin sivumennen kadulla. Silloin sillä näkyi olevan reessään joku kotikylänsä mies ja keskustelusta ja matkansa suunnasta huomasin heidän olevan menossa jäälle, missä muutkin hevosmiehet ovat.

* * * * *

Keväällä, lumien lähdön aikana, tallustelin taas jalkaisin tuota samaa matkaa, jota syksylläkin. Notkelmissa lorisi vesi ja laulurastas puheli tyynesti monitaitteisia tarinoitaan kuusen latvassa. Niitä ei voinut olla ohiastuissaan tarkastamatta. Noista äänistä tuli ajattelemattaan sommitelleeksi ihmis-ääniin vivahtavia sanoja. Yhden ääni jos vaipui kuulumattomiin jälkipuolelle, niin kohta alkoi kuulua toisia edestäpäin.

Näitä kevätääniä ihaillessa saavuin Lipposen mökin kohdalle. Muistui mieleeni hänen hevosensa ja talvellinen markkinoille meno. Jonkunmoinen uteliaisuus kehoitti poikkeamaan mökkiin, saisi kuulla heidän hommistaan ja jospa sieltä tapaisi sitä raikasta vettä kävelyn synnyttämään janoonsa.

Mutta kartanolle tultua en tavannutkaan vesikorvoa ja muutenkin

näyttivät kaikki paikat niin autioilta. Navetan ovi oli heitettynä selälleen, hatarasta latokommakosta en erottanut heiniä nimeksikään, kartanolla ei näkynyt rekeä, eikä edes merkkiäkään, että siinä olisi viime aikoina hevosella liikuttu. Ehkä ovat heinät loppuneet, ennenkuin kesä joutui ja mies mahtaa olla hevosellaan niitä ajelemassa, ajattelin siinä seisahtuessani. Samassa tuli poika ulos tuvasta, josta huomasin, että on tässä ainakin osa joukoista kotona.

Pistäysin huoneeseen. Siellä oli vaimo pienimpäin lastensa kanssa. Näiden kasvot näyttivät surkastuneemmilta kuin ennen, eikä heidän toimintansa, enempi kuin koko tupakaan näyttänyt niin kodikkaalta, kuin syksyllä. Siihen sijaan kun vaimo viime käyntikerrallani iloisesti kehrätä hyrräsi, oli hän nyt lastensa kenkiä paikkaamassa. Siitä vahvistui ajatukseni, ettei mies ollut lähimailla, sillä kenkätyö kuuluisi muitten hänelle.

— Poikkesin juomaan, alotin puheen. Syksyllä kun kävin tässä, oli teillä niin hyvää ja kirkasta vettä.

— Onhan tuota nytkin vielä vettä, virkkoi vaimo alakuloisesti nousten noutamaan. Eipä tässä muuta ala ollakaan enää.

Nuo viimeiset sanat kuuluivat niin ikäviltä, että oikein oudostuin, enkä osannut heti virkkaa mitään. Huomasin niistä vain että köyhyys taitaa olla lähellä ja kun juomista odotellessani tarkastelin tupaa, niin näkyihän se aivan selvästi ulkoapäinkin. Piimäpytyt pankolta ja leipävarras orsilta olivat kadonneet, ja eiköhän vaan navetan ovikin ollut auki tyhjyytensä tautta. Vaimo toi vettä tuopilla ja virkkoi:

— On tuo niin häpeätä tuoda vieraalle paljasta vettä, vaan mikäpä tässä nyt muu auttanee.

— Tätä minä pidänkin parhaana juomana, selitin hänelle. Mutta toisekseen, onko teillä todella niin huonosti asiat, ettei ole enää lehmää, vaikka syksyllä sanoitte olevan kaksikin toivossa?

— Niinhän niitä syksyllä oli, sanoi vaimo huoaten, mutta nyt ei ole sen enempi, kuin mitä tässä näkyy.

— No mitenkä ne niin menivät, ihmettelin. Ja olihan teillä sitten talvemmalla hevonenkin.

— Niin olihan se hevonenkin, vaan sepä se saikin sen aikaan, ettei meillä nyt enää ole lehmiä, eikä hevosta.

— Mitenkä se niin kävi?

— Niin se on kaiketi käynyt, huokasi vaimo. Suurella vaivalla sain ensin yhden lehmän ja sitten rupesin toista kasvattamaan, mutta kun se oli joutumaisillaan maidon antiin, teki mieheni tuon onnettoman kaupan, että osti sen hevolahmun ja pani minun tietämättäni ne lehmät kauppaukseen siitä hinnasta. Kyllähän sillä miehelläni oli aikomus ansaita se hinta hevostöillä, mutta mitä ne semmoisen laihan konin ansiot tuottivat, ne menivät ruokina jälestä ja sitten se tässä kevättalvella kuoli. Nyt ollaan puhtailla puilla, ei ole leipää, eikä leivän särvintä. Hevosen myöjä haki määräpäivänä lehmät pois ja nyt tässä ei auta muu kuin lähteä kerjuulle. Sitä ei olisi tapahtunut, jos sain lehmäni pitää. Pian minä saan leipää vaikka petäjän kylestä ja kyllä sillä elää, jos on särvintä, vaan ilman särpimettä sillä kuolee.

— Onpa totisesti teillä ikävät ajat, täytyi minun jo myöntää. Mutta miksikä se miehenne menikään tekemään niin typerätä kauppaa.

— Mene ja tutki kaikkien mielet, sanoi vaimo jonkunlaisella mielen karvaudella. Sillä on ollut koko, meidän yhdessä oloajan alituinen halu saada hevonen, vaan tähän viime syksyyn asti olen minä saanut sen tuuman estetyksi. Mutta nyt se ei enää uskonut, vaan muka sillä syyllä täytyy hevonen hankkia, ettei jaksa perässään vetää heiniä kahdelle lehmälle.

— Teidän olisi pitänyt keksiä sama keino hevosen hankkimiseen, kuin lehmienkin, että kasvattaa varsasta, huomautin hänelle.

— Parempihan se sekin olisi ollut, mönnytti vaimo, vaikka onhan se sitä että pienikin varsa maksaa ja sitä täytyy pari vuotta elättää jouten. Mutta mitäpä niistä enää puhuinkaan, se lama se vei ikipäiviksi ne vähät elämiset. Nyt sitä ei enää toivoakaan oman lehmän saamisesta.

Kovin kävi vaimon mieli karvaaksi. Hänessä näkyi kyllä lujuutta, mutta näin köyhyyden portaalle tultua tahtoo lujakin luonto lannistua. Hän itki sydämen pohjasta.

— No, elkäähän kumminkaan aivan toivottomuuteen vajotko, koitin lohdutella. Luulen löytyvän vielä hyviä ihmisiä, jotka antavat teille lehmän alun ja ajan ollen voipi elämänne päästä entiselleen. Tämä tapaus on ollut vaan miehellenne opiksi, ettei vasta antaudu niin epävakaisiin yrityksiin.

— Saattaa olla opiksikin, sanoi vaimo pyyhkien vesiä silmistään, mutta kyllä tämä on liika karvasta oppia. Niin köyhä kun olenkin ollut, en ole vielä ennen tarvinnut ilmaiseksi anoa ruoka-ateriata,

mutta nyt täytyy sekin oppia… Olin toki syksyllä toivossa, että saisi noita lapsia lähettää kouluun, kun tulette keväällä uudestaan, vaan näin se nyt kävikin… Viikko takaperin meni mieheni valtion töitä etsimään, josta olen viime tinkaan odottanut, mutta luultavasti menevät sielläkin palkat ruokina, koska ei mitään kuulu. Rupesin jo tässä paikkailemaan lasteni kenkiä, huomenna on välttämätön lähtö kylälle.

Siinä se nyt olisi ollut tarvitseva lähimmäinen tien vieressä, mutta ainoa apuni oli muutamia vähäpätöisiä neuvoja, joista ei mahtanut olla heille mitään hyötyä.

Mökistä lähdettyä olivat kevät-tunnelmat haihtuneet. Tuntui niin ikävältä ajatella, että järjellisten ihmisten täytyi omain tyhmyyksiensä ja luonnon niukan anteliaisuuden tähden kärsiä nälkää ja kurjuutta, siihen sijaan kuin nuo vähäpätöiset lintuset elivät niin huolettomasti, laulellen laulujansa. Päivät ne laulelivat, lennellen ja hypiskellen, oksalta oksalle ja iltaisilla painoivat huolista vapaan päänsä siiven suojaan ja nukkuivat aamulaululle asti. Niin ei ihminen. Monet huokaukset hän huokasi oman ja perheensä elatushuolien tähden ja vasta myöhällä painoi päänsä kovalle päänalaiselle, jota vielä sittenkin kyyneleet kostuttivat.

Ihaili. Syrjäiset sanoivat Väisäsen Leenaa vähän hassahtavaksi, mutta Väisänen itse oli eukkoonsa varsin tyytyväinen. He asuivat pienessä mökissä kylän laiteella. Musikoita kyllä ensi vuosina tulla tuiskahteli ehtimiseen, vaan ne varttuivat joutuin ja niiden alottaissa

toistakymmentä ikävuottaan, ottivat talolliset niitä kilvalla palvelukseensa, Väisäsen lapset olivat ahkeroita pienestä pitäin ja ahkeruuden olivat he oppineet äidiltään. Tämä itse olikin oikea työkone ja mitkä lapsista kynnelle kykenivät, niiden täytyi seurata rinnalla. Mökin ympärillä ei saanut rikat rössöttää, eikä peltotilkut rikkaruohoja kasvaa. Tuvassa, eikä muissakaan huoneissa, saanut näkyä likaa, Leena hankasi pari kertaa vuodessa seinätkin hiekan kanssa valkeiksi.

Väisänen itse oli useimmin ajoin kylällä päiväläisenä. Sillä aikaa ei Leena välittänyt paljon ruoista, jos eivät niin rasvaisiakaan olleet, mutta kun Väisänen tuli mökille, niin silloin piti olla parempaa ja muutenkin puhtaus kaikissa.

— Mitä sinä minun tautta puuhaat parempaa, kielteli aina Väisänen. Elänhän minä nämä lyhyet väliajat vaikka syömättä, kun saan viikkokausittain olla rikasten sakean piimän ja rasvaisten lihakeittoin ääressä.

— Vaikkapa, sanoi Leena. Mutta kyllähän minä en salli että sinä tulet tänne nälkää näkemään. Heti sanoisivat kylällä, että Väisänenkin kävi taas mökillään laihtumassa. Syö sinä vaan kovasti, että lihoisit.

— Syö itse, nauroi Väisänen, laihempihan sinä olet.

— Vähät minusta, Leena sanoi. Sinut minä vaan tahdon pulskistumaan, että saan kehua toisille akoille, että pitäkääpä tekin ukkonne tuommoisessa kunnossa.

Väisänen ei osannut muuta kuin nauraa eukkonsa huolenpidolle. Hän söi Leenan mieliksi aika vahvasti, eikä ruoka mennytkään

tuntumattomiin. Harvassa löytyi köyhiä työmiehiä, jotka olisivat olleet niin kunnossaan, kuin Väisänen. Terve mies kun oli, säilytti hänen vartalonsa vanhempanakin entisen täyteläisyytensä. Voimat jos vanhempana lannistuivatkin, niin eipä elätettävä perhekään ollut enää suuri. Lapset kaikki olivat silloin palveluksessa ja Leena nyt yksinään kuoputti ja kaaputti kuin kana pesällään, poikasien pois lennettyä. Heille oli jo karttunut jonkun verran säästöäkin, kun Väisänen viimein täydessä lihassaan ja täysissä voimissaan, vaikka muuten ikämiehenä, muutti tuonelaan.

Leenan luonnolla ei pieniä asioita surtu ollenkaan ja isommistakin hän pian löysi lohduttavammankin puolen. Sydämen pohjasta hän ensin itki pitkän itkun ihailemaansa miestään juuri silloin kuin siitä henki erosi, mutta kun hän pudisti vedet silmistään ja pani pannun poroon, niin silloin oli suurin suru haihtunut. Pannun lämmitessä kävi hän kutsumassa naapuritalon joukkoja toverikseen ja ihmetteli näille:

— En mitenkään olisi uskonut, että se vielä kuolee, kun oli niin hyvissä voimissaan. Minä, kaikula olisin ennen joutanut… Mutta toisekseen, havahti Leena. Parempi se kumminkin oli, että tuo ukko kuoli ensin. Jos minua ei olisi, niin kukapa siitä osaisi oikeata huolta pitää. Olisivat likoineen päivineen paiskanneet kirstuun. Mutta nyt ei uskotakaan ukkoa vierasten varaan.

Leena lämmitti suuren padallisen vettä ja kohta oli Väisänen niin puhdas, ettei suurennuslasillakaan olisi likapilkkua löytänyt. Parran ajoi hän niin tarkkaan, ettei ainoankaan havenen tynkeä saanut näkyä. Aikaa siinä meni, sillä Leena ei ollut ennen partaa ajanut ja nyt se kumminkin piti tulla toimitetuksi niin taidolla, ettei ihon pinta rikkaannu.

— Jokohan tuo välttää? kyseli hän muiltakin, kun oli työnsä lopettanut.

— Kyllä on hyvä, todistivat toiset.

— Ja nyt sille pitää hakea puhtaimmat vaatteet päälle.

Onneksi oli parhain paita säilynyt puhtaaksi. Housuja ei ollut valkeita, ainoastaan siniset. Nyt olivat vaatteet saatavat sileiksi ja Leena ei tahtonut niistä niin sileitä saada, kun olisi halunnut. Viimein ne täytyi heittää semmoiseksi, kuin huonoilla silityspulikoilla sai. Paitaa päälle pannessa piti hän vielä niin hellää huolta kuin ennenkin ja kävi uunin lieskassa lämmittämässä, ettei vaan olisi kovin kylmä. Itse tahtoi Leena sovitella kädet hihoihin, samoin kuin housutkin, kun vaan muut olisivat vähän apuna.

Viimeksi oli tukka laitettava suoraan jakaukseen ja hivukset hyvästi korvain taakse. Nyt ei ollut enää juuri mitään korjailemista.

Tyytyväisenä, kädet ristissä katseli Leena miestään, kun se siinä lepäsi valkea paita päällä ja siniset housut jalassa ja virkkoi ihaillen:

— Nyt se on kun porvari…

Alarapun aviopari.

Eihän niillä, Penja Pitkäsellä ja Reetta Reissillä, ollut alkujaan minkäänlaista rakkautta toisiinsa, ei ainakaan semmoista, joka olisi pakoittanut heitä naimisiin menemään. Mutta naimisiin he kumminkin menivät. Tämä tapahtui hyvin yksinkertaisesti.