TISSI
© Kati-Annika Ansas ja Avain 2026
1. painos www.avain.net
Kansi: Tuija Kuusela
Taitto: Tarja Kettunen
Kustantaja: Avain, Helsinki
Painopaikka: PunaMusta Oy, Turenki 2026
KL 99.1
ISBN 978-952-304-659-7
Avain on osa Suomen kirjastopalvelu Oy:tä.
Onko tämä kuolema?
Onko tämäkin kuolema kuolema?
Onko kuolema tänään tässä, meluisana ja hiljaisena
(Outi-Illuusia Parviainen: Olen niitty, odotan, 2025)
En näe unia, en tunne mitään, en vielä. Minut ympäröi autius, täydellinen olemattomuus. Aikaa ei ole, ei ääriviivoja, horisontteja, ei minua. On vain loputon tyhjyys, pohjaton hiljaisuus. Sen rikkoo terävä ääni, joka vetää minut väkivaltaisesti pois ei-mistään.
Herätys! joku huutaa vieressäni.
En jaksa avata silmiäni, enkä todellakaan halua vielä herätä. Häilyn edelleen jossakin valveen ja tajuttomuuden rajamailla. Kuiskaan vettä, janottaa. Huuliani kostutetaan vanupuikolla. Sieraimiini työnnetään happiviikset. Happisaturaatio matalalla, sanotaan. Hengitän sisään, tunnen viileän ilmavirtauksen. Jaksatko avata silmät? En. Nukahdan uudelleen. En tiedä, miten pitkäksi aikaa. Nyt pitäisi jo heräillä, kuulen naisen komentavan. Janottaa, vastaan.
Joku koskettaa mukin reunalla huuliani, kaataa suuhuni pienen siemauksen. Koskeeko? Nyt koskee. Mihin? Osoitan vapisevin sormin vasenta rintaani. Millaista se kipu on? Polttavaa. Iholla vai syvemmällä? Syvällä. Käsivarren kanyyliin ruiskutetaan kipulääkettä. Torkahdan. Havahdun heräämön ääniin, hoitajat keskustelevat tulevasta kahvitauosta, nauravat. Joku lähestyy vuodettani. Koskeeko vielä? Koskee. Kanyyliin ruiskutetaan lisää kipulääkettä. Torkahdan. Havahdun, kun viereiselle paikalle työnnetään uusi potilas leikkaussalista. Ympärilläni tuoksuu veri, kuolema, elämä. Torkahdan ja havahdun, kerta toisensa jälkeen, en jaksa pidellä valvemaailman repaleisesta reunasta kiinni, vaan annan sen livetä käsistäni, putoan jälleen tiedottomuuden laskoksiin. Niin kauan kuin pysyttelen horteessa, ei mikään tästä ole todellista.
Olenko vielä olemassa?
Otin kiinni rinnoista ja katsoin kuinka ne puristuivat toisiaan vasten. Se nyt ainakin toimisi. Nautin aina siitä, kuinka rinnat puristuivat ja heiluivat, ja nämä tuntuivat olevan uhkeaa sorttia. Olin iloinen, että olin saanut kunnon rinnat. Ne roikkuivat lähellä napaa, ja sain nännini omaan suuhuni!
(Minna Koskela: Muutos, 2007)
2000-luvun Decameronessa (2007) on Minna Koskelan mielenkiintoinen novelli nimeltä Muutos. Siinä mies herää aamulla ja huomaa muuttuneensa, ei syöpäläiseksi, vaan naiseksi. Miehellä riittää ihmeteltävää omassa kehossaan, joka ei toimikaan aivan niin kuin hän oli aikaisemmin miehenä kuvitellut. Vieläkin pidemmälle
muutoksen vie Philip Roth pienoisromaanissaan Rinta (1973), jossa mies muuttuu koostumukseltaan sienimäiseksi naisen rinnaksi, jolla ei ole kasvoja eikä raajoja, ainoana ulokkeenaan nänni:
Minä olen rinta. Ihme jota minulle on selitetty milloin ”massiiviseksi hormonitulvaksi”, milloin ”endokrinopaattiseksi katastrofiksi” ja/tai ”hermafrodiittiseksi kromosomiräjähdykseksi”, tapahtui kehossani helmikuun 18:ntena 1971, keskiyön ja kello neljän välisenä aikana.
(Philip Roth: Rinta, 1973)
Kesällä 2024 koin itse eräänlaisen kafkamaisen muodonmuutoksen kokonaisesta rujoksi. Se ei tapahtunut yhdessä yössä, kuten Gregor Samsalla, vaan erään aamun ja illan välisenä aikana leikkaussalissa.
Kafkan Muodonmuutoksessa (1915) Gregor Samsan muuttuminen syöpäläiseksi kuvastaa minulle ihmisarvon menettämistä, sisäistä kriisiä, häpeääkin. Samsasta tulee yhteiskunnan silmissä kirjaimellisesti hyödytön olento, torakka. Muodonmuutos riuhtaisee hänet irti tutusta ja turvallisesta ja pakottaa kysymään: Mikä minä olen, jos en ole enää muiden silmissä ihminen?
Muodonmuutos on rajatilakokemus, jossa identiteetti hajoaa ja se on rakennettava uudelleen. Kun oma kehoni hajosi, heräsi kysymys: Olenko vielä kokonainen?
Kuka minä oikeastaan olen?
Naiselle rinnat ovat osa tuota kokonaisuutta. Ne ovat olleet merkittävä teema eri kulttuureissa eri aikakausina. Ne symboloivat muun muassa hedelmällisyyttä, äitiyttä, kauneutta ja seksuaalisuutta. Ne ovat inspiroineet monien eri alojen taiteilijoita. Useat tunnetut länsimaiset taideteokset käsittelevät rintoja joko suoraan tai epäsuorasti. Rinnoista on kirjoitettu niin paljon, että tuskin mitään on jäänyt sanomatta.
Mitä uutta voisin niistä enää kertoa?
Ainakin minulla on oma kokemukseni, tarinani, se mitä minulle tapahtui. Sitä ei voi kukaan muu samalla tavalla sanoittaa. Erilaisten taideteosten kautta pyrin myös tuomaan lisäymmärrystä siihen, mitä rinnat ihmiselle merkitsevät. Miksi ne ovat niin tärkeät – niin naisille kuin miehillekin?
Minusta tuntuu, että nykyihminen on vieraantunut sekä omasta kehostaan että taiteesta. Monet ajattelevat, että taide on turhuutta, raha ratkaisee ja mitä enemmän sitä on, sen parempi.
Taide vastaan kapitalismi: 0–1.
Murskatappio.
Kehosta, etenkin naisen kehosta, on tullut markkinoinnin väline, esine, jonka avulla kaupataan toisia esineitä. Kehon on oltava täydellinen, jotta se myy. Toisaalta naisen kehon ylikorostaminen on viime vuosina Me Too -kampanjan myötä hieman laantunut eikä ole enää yhtä
räikeää kuin esimerkiksi vielä 1990-luvun tv-mainoksissa, joissa Panu-tyttö keikisteli anteliaassa uimapuvussa ja pyllisteli niukoissa farkkushortseissa. Huomio ei tuolloin suinkaan kiinnittynyt itse Panu-maaliin, vaan suuriin rintoihin, jotka pyrkivät pullahtamaan ulos uimapuvusta.
Vaikka taide harvemmin tuottaa suuria voittoja, on esteettinen kokemus itselleni tärkeä, sillä maailma ilman kauneutta tekee myös ihmisistä rumia. Taidetta voi kokea näköaistin lisäksi kehollisesti esimerkiksi kosketuksen, hengityksen, äänien tai liikkeen kautta, sisältä käsin. Katsoa siis teoksia ulkoapäin, itseään sisältä. Haluan tuoda sekä taiteen että oman kehoni jälleen lähemmäs toisiaan ja päätän ryhtyä tutkimusmatkalle, joka kohdistuu naisen rintoihin.
Niitä on milloin ylistetty ja esitelty, milloin hävetty ja kätketty, jopa leikelty irti. Silpominen liittyy usein marttyyriuden kuvauksiin, etenkin silloin, kun on haluttu korostaa naisen kehon symbolista merkitystä alistamisen ja vallankäytön välineenä. Keskiajalla ja uuden ajan alussa naisten rintoihin kohdistunut väkivalta oli tyypillisesti osa kidutusta, erityisesti uskonnollisten vainojen yhteydessä. Tosin marttyyrikuvauksissa väkivalta kääntyy usein itseään vastaan ja muuttuu lopulta pyhäksi.
Naiset versus kiduttajat: 1–0.
Tämän tarinan keskiössä on silvottu rinta, omani. Vasen on nyt pienempi kuin oikea. Pari on epäsuhtainen, epätasapainossa. Ennen rintani olivat kauniin symmetriset, mutta kaikenlaista voi tapahtua. Vaikkei se olekaan mitään verrattuna Pyhään Agathaan, joka menetti kokonaan molemmat rintansa. Minulta sentään katosi vain puolet toisesta.
Kerrotaan, että kaunis ja rikas Agatha syntyi 230luvulla Sisiliassa. Hän omisti elämänsä Herralle jo hyvin nuorena, vannoi siveysvalan ja lupasi elää neitseellisenä.
Kristittyjen vainojen aikaan konsuli Quintianus komennettiin kitkemään kristinusko Sisilian saarelta, jolloin Agatha lumosi hänet kauneudellaan. Quintianus tahtoi tytön vaimokseen, mutta silloin Agathan olisi pitänyt luopua myös harhauskostaan ja palata roomalaisten jumalien tykö. Agatha kieltäytyi molemmista.
Tästä Quintianus suuttui ja lähetti Agathan ilotaloon rikkomaan siveyslupauksensa. Agatha piti tiukasti kiinni uskostaan. Nyt Quintianus oli jo raivoissaan. Hän muun muassa käski kiduttaa (konsuli ei tietenkään itse liannut käsiään) Agathaa rautapiikeillä, polttaa tämän haavoja soihduilla ja leikata tytön molemmat rinnat irti. Agathan käsivarret ja jalat väännettiin sijoiltaan ja hänet teljettiin vankityrmään.
Yöllä paikalle ilmestyi Pyhä Pietari ja paransi Agathan haavat. Rinnatkin kasvoivat ihmeellisesti takaisin, ja Quintinianus pihisi kiukusta. Seuraavaksi lattia pei-
tettiin tulisilla hiilillä ja terävillä sirpaleilla ja Agathaa kieriteltiin niiden päällä. Mutta ei, hän ei heittänyt vieläkään henkeään.
Rajansa silti kaikella. Lopulta Agatha itsekin jo rukoili, että pääsisi pois. Ja niin hän kuoli, ei jaksanut enää kahlata läpi tuskan. Quintianus puolestaan heitti henkensä pian Agathan jälkeen, kun hänen omat hevosensa pillastuivat ja talloivat konsulin jalkoihinsa.
Karma is a Bitch!
Minä sentään sain kivunlievitystä Agathaan verrattuna mitättömään haavaani ja selvisin hengissä ja olen edelleen elossa. Olen edelleen tässä, enkä edes joutunut rukoilemaan, että pääsisin pois.
Maalauksissa Agathalla on tyypillisesti kuulas iho, punaiset posket ja pitkät, ruskeat hiukset. Kasvot ovat aina hieman erinäköiset. Vaikka niin ne ovat kyllä esimerkiksi Jeesuksellakin maalauksesta ja vuosisadasta riippuen, joten se ei sinänsä ole mitenkään erikoista, vaan kertoo ehkä siitä, että kyseessä on legenda, jonka tarina on tärkeämpi kuin itse henkilö.
Agatha kuvataan usein kantamassa vadilla irti leikattuja rintojaan (melko brutaalia) kuin kahta puolipallon muotoista, sievää leivosta. Esimerkiksi 1600-luvulla eläneen Lorenzo Lippin öljyvärimaalauksessa Pyhä Agatha (1638/1644) tyttö vaikuttaa hyvinvoivalta, koskemattomalta ja kovin nuorelta suurine silmineen ja helmikaulakoruineen. Agatha katsoo suoraan kohti ja tuntuu
ajattelevan, ettei hänen uskoaan voi mikään nujertaa. Hän on samanaikaisesti sekä päättäväinen että nöyrä. Agatha pitelee käsissään pitkäteräisiä saksia, ja pöydällä hänen edessään nököttää jalallisella tarjoilulautasella kaksi täydellistä tissiä. Kuten monissa muissakin kuvissa, myös Lippin maalauksessa Agathan vaatteiden alta paljastuva rintavako näyttää kovin eheältä, mikä tuntuu hieman oudolta ja häiritsevältä. Ehkä tarkoitus on ollut kuvata hetkeä, jolloin Pietari on jo vieraillut Agathan luona ja rinnat ovat kasvaneet jälleen takaisin?
Kuulen tuttavaltani, että Raahen Pakkahuoneen museosta löytyy Agathaa kuvaava puuveistos. Kun ryhdyn innoissani ostamaan junalippuja Raaheen, tajuan että olen mielessäni sekoittanut Rauman ja Raahen sijainnit kartalla. Molemmat ovat kyllä länsirannikolla, toinen vain hieman ylempänä kuin toinen. Eikä Raaheen edes pääse suoraan junalla, vaan ensin täytyisi matkustaa kuusi tuntia Vihantiin ja jatkaa sieltä bussilla Raaheen. Koko matka alkaa tuntua liian työläältä vain yhden patsaan vuoksi, kun muuta asiaa paikkakunnalle ei juuri nyt satu olemaan.
Hävettää. Kaakkois-Suomesta kotoisin oleva ei erota Raumaa ja Raahea toisistaan. Anteeksi raahelaiset. Nyt tiedän.
Joudun siis tyytymään valokuviin Agathasta. Raahen Matkailuoppaiden verkkosivuilla kerrotaan Pyhän Agathan veistoksesta seuraavasti, tietenkin raaheksi:
Mikael Baltin tekemäsä veistoksesa Agatha seisoo tojennäkösesti tulisen rovion päällä rinnat palijaina viheriäsä pitkäsä hurtuukisa. Molempien rintojen alla on Raamattu ja rinnoista valluu maitua jalakojen juurelle tällättyihin pilikkumeihin. Agatha puristaa kainalosa ristiä ja palamunleheviä. Sen pään päällä loistaa yheksänsakarainen Jehovan aurinko.
(Raahen Matkailuoppaat ry: Pyhä Agatha, 2015)
Kuvassa veistoksen Agatha näyttää entisaikojen nukelta. Iho on kalpea, otsa korkea, hiukset vaaleat ja pitkät, suu kasvoihin nähden pikkuruinen, huulet kirkkaanpunaiset. Vihreässä kaavussa on kaksi pyöreää reikää, joista paljaat rinnat suihkuttavat maitoaan, jota on pidetty pelastuksen ja Jumalan sanan symbolina.
Mikael Baltista ei sen sijaan tiedetä paljoakaan. Hän oli ehkä alun perin ranskalainen ja saapui 1600-luvulla Suomeen Ruotsista, kun häneltä tilattiin saarnatuoli Turun tuomiokirkkoon. Myöhemmin myös Raahen pormestari kutsui Baltin saarnatuolin tekoon. Kun Raahen kirkkoa kunnostettiin 1880-luvun lopulla, siirrettiin Baltin tekemät puuveistokset Agatha mukaan lukien varastoon kirkon tapuliin ja unohdettiin sinne. Vuonna 1908 kirkko paloi, mutta tapuli säästyi.
Agathan kuoleman muistopäivänä, viides helmikuuta, tarjoilevat katoliset vielä nykyäänkin mantelista tehty-
jä rinnan muotoisia pullia, joissa nännin kohdalle on asetettu kirkkaanpunainen säilykekirsikka. Meillä Suomessa sellaisia tarjottaisiin lähinnä polttareissa, mutta tapansa kullakin. Agathaa pidetään myös muun muassa rintasyöpäpotilaiden suojeluspyhimyksenä, mutta se ei valitettavasti auttanut minua. Minulla kun ei ollut rintasyöpää.
Agatha ei ole ainoa. Silvottuja naisia löytyy muitakin. Legendan mukaan Pyhä Reparata eleli myös 200luvulla Rooman valtakunnassa, mahdollisesti jossakin Palestiinan alueella. Hän oli noin viisitoistavuotias, ehkä yhdentoista, ehkä parikymppinen, kuka sen tietää. Keisari Deciuksen vainojen aikana hän kieltäytyi luopumasta kristinuskosta eikä suostunut uhraamaan roomalaisille jumalille, joten hänet vangittiin.
Eri lähteiden mukaan Reparataa kidutettiin eri keinoin. Hänet yritettiin polttaa elävältä, pakotettiin juomaan kiehuvaa pikeä tai heitettiin uuniin, mutta aina hän selvisi. Lopulta roomalaiset mestasivat hänet. Pää poikki. Mutta sekään ei pysäyttänyt Reparataa, sillä hänen sielunsa nousi kyyhkysen muodossa taivaaseen. Italialaisen Bernardo Daddin 1300-luvun alkupuolen temperamaalauksessa, jonka nimi kääntyy suomeksi suunnilleen Pyhää Reparataa kidutetaan kuumilla rau-
doilla, naista tosiaankin rääkätään polttamalla hänen rintansa. Reparata on sidottu paaluun ja hänen yläruumiinsa on paljastettu. Hän katsoo kohti taivaasta maahan kurottavaa Kristusta samalla, kun kiduttaja painaa suorakaiteen muotoisen, tulella kuumennetun rautalevyn hänen oikeaa rintaansa vasten.
Voin melkein kuulla palavan ihon sihinän ja haistaa kypsyvän ihmislihan käryn. Lisää rautoja kuumennetaan nuotioilla Reparatan molemmin puolin. Ylhäältä parvekkeelta toimitusta seuraa itse keisari Decius.
Reparatan piirteet näyttävät kovin miehekkäiltä. Kasvot ovat kulmikkaat, nenä terävä, vyötärö tasapaksu, napa suuri ja rinnat pienet ja litteät. Tietysti, jos rinnat on litistetty raudoilla, eivät ne kovin muhkeat voineet ollakaan. Reparatan hiukset on sidottu nutturalle, ja hän näyttää melkein lyhythiuksiselta. Päässään hänellä on kruunu, jonka ympärillä loistaa sädekehä. Lantiolle on kiedottu vihreä kangas, jaloissa ei ole kenkiä.
Ehkä jollekin tuntemattomalle aikalaiselle teoksessa kuvatun kidutuksen raakuus on näyttäytynyt yhtä vastenmielisenä kuin minullekin, sillä hän on terävällä työkalulla viillellyt sekä keisarin että kiduttajien kasvot kadoksiin. Ensin vallanpitäjä häpäisee Reparatan ja myöhemmin sama tehdään hänelle itselleen.
Että näin. Siitäs saitte.
Sitten on vielä Pyhä Barbara. Hän eleli 200-luvun lopulla ilmeisesti joko Heliopoliksessa tai Nikomedeiassa (riippuen lähteestä) Rooman keisari Maximianus hallituskaudella. Barbara oli rikkaan kauppiaan tytär, joka kääntyi salaa kristityksi. Tästä isä sitten raivostui, yritti pakottaa Barbaran uhraamaan jälleen roomalaisille jumalille ja vangitsi tytön torniin. Neitsyt Barbara pakeni tornista, mutta jäi epäonnekseen kiinni.
Hänet tuomittiin kidutettavaksi. Häntä raahattiin alastomana ympäri kaupunkia, sidottiin paaluun, ruoskittiin, raastettiin, poltettiin soihduilla. Hänen rintansa leikattiin irti tylsällä miekalla, jotta leikkaaminen kestäisi mahdollisimman pitkään ja olisi mahdollisimman kivuliasta. Toisissa versioissa rinnat irrotettiin tylsillä taltoilla ja nuijilla. Haavat kuitenkin paranivat yön aikana, kun Kristus ilmestyi vankiselliin.
Lopulta Barbara surmattiin.
Kuulostaa kovin samanlaiselta kuin kahden aikaisemmankin pyhimyksen tarinat. Sillä erotuksella, että samalla hetkellä, kun patriarkka itse mestasi tyttärensä, iski salama, joka tappoi myös isän. Kostoksi. Barbara onkin nykyisin tulen ja räjähdysvaaran parissa työskentelevien suojeluspyhimys, kuten pelastajien, sotilaiden, kaivostyöläisten ja sähköasentajien.
Etsiessäni kuvia Barbarasta löydän yllättävän tiedon: yksi niistä löytyy Helsingistä, Kansallismuseosta. Kyseessä on Kalannin kirkon alttarikaappi, jonka on maalannut
1430-luvulla hampurilainen Meister Francke. Tarkkaa tietoa ei ole, kuka tämä Meister Francke todellisuudessa oli tai kuinka teos on alun perin Kalannin kirkkoon päätynyt. Joka tapauksessa kaksi metriä korkea, veistetyistä reliefeistä ja paneelimaalauksista koostuva tammikaappi siirtyi Kansallismuseon kokoelmiin 1900-luvun alussa.
Muistan nähneeni kaapin vieraillessani Kansallismuseossa loppukesällä 2023. En vain tuolloin vielä tiennyt Pyhän Barbaran legendasta juuri mitään. Ehkä se ei herättänyt minussa sen suurempaa kiinnostusta, koska minulla oli edelleen kaksi ehjää rintaa eikä tulevasta leikkauksesta tietoakaan.
Lähetän Kansallismuseoon sähköpostia, jossa tiedustelen, olisiko mitenkään mahdollista päästä katsomaan alttarikaappia, vaikka museo on tällä hetkellä remontin vuoksi suljettuna. Saan vastauksen, että Barbara-alttari on pakattu ja siirretty pois paikalta. Koska kokoelmapalvelut ovat myös kiinni, esineiden näkeminen varastollakaan ei ole mahdollista. Museo avautuu uudelleen vuonna 2027, mutta se on minulle liian myöhään. On jälleen turvauduttava valokuvaan.
Pyhän Barbaran tarina kääntymyksestä, kidutuksesta ja mestauksesta on maalattu kaapin ovipaneeleihin. Kuudennessa maalauksessa tapahtuu ruoskiminen ja rinnan silpominen. Barbaran sirot, pään ylle kohotetut kädet on sidottu paaluun, ristikkäin ranteiden kohdalta. Yläruumis on paljas, alaruumista peittää lanteille kietais-
tu, valkea kaapu. Avoimet, kullankeltaiset hiussuortuvat valuvat selkää pitkin pakaroille. Rinnat ovat nuoren tytön, pienet ja pyöreät. Katse on utuinen ja luotu kohti taivasta. Aivan maalauksen laidassa seisoo käskynhaltija loistavassa viitassaan kasvoillaan sangen nyrpeä ilme ja kädessään teloitusmiekka.
Piiskaa heiluttava mies on vaatetuksestaan piittaamaton, epäilemättä oluen ystävä, kovaääninen ja kovaluontoinen. Rääsyihin kietoutunut kiduttaja taas on tunteeton sadisti, joka edustaa kaupungin muurien ulkopuolella asuvaa yhteiskunnan alinta sakkaa.
(Elina Räsänen: Kalannin alttarikaappi, 2022. Kuvaus vuodelta 1982)
Kuvassa Barbarasta vasemmalla oleva kiduttaja on kohottanut ruoskansa lyöntiasentoon. Oikealla toinen kiduttaja sovittaa isoteräistä veistä Barbaran rinnalle ja valmistautuu leikkaamaan. Jos kyseessä olisi liikkuva kuva, näkisimme seuraavaksi rintakehästä pulppuavan veren.
Minun leikkaukseni tapahtui nukutettuna. En tiennyt siitä mitään. Vasta herättyäni näin veriset tupot, jotka peittivät haavan.
Pyhän Agathan, Pyhän Reparatan ja Pyhän Barbaran legendoissa on paljon samankaltaisia piirteitä. Kaikki kolme olivat kääntyneet roomalaisvallan aikana kristinuskoon ja asettaneet sen oman henkensä edelle. Kidutuksesta huolimatta he kieltäytyivät taipumasta. Heiltä kaikilta leikattiin rinnat irti. He kuolivat marttyyreina. Heistä tuli pyhimyksiä. He olivat naisia.
Miksi heiltä silvottiin juuri rinnat? Miksi ei esimerkiksi jalkaa tai kättä?
Rintojen silpominen on usein nimenomaan naisiin kohdistuvan väkivallan muoto. Harvemmin mieheltä on varta vasten leikattu nänni irti. Kidutusmielessä mieheltä katkaistaan luultavasti sormi tai koko raaja.
Rintaan kajoaminen merkitsee kajoamista naiseuteen ja äitiyteen, identiteettiin. Kun nainen uhmaa miesten valtaa, osoitetaan rinnan silpomisella, ettei nainen ole enää nainen, vaan jonkinlainen epänainen, puolinainen, alamainen, joka ei voi edes ruokkia jälkeläisiään ja siten väistämättä epäonnistuu myös äitinä. Silvottu nainen ei tuota miehelle seksuaalisessa mielessä visuaalista mielihyvää, häntä ei kukaan halua, hänet on tuomittu vanhaksipiiaksi, mikäli nyt edes selviää väkivallasta hengissä.
Kaikki naisvihaa kohdanneet eivät selviä. Edes Suomi, maailman onnellisimpana pidetty maa, ei aina olekaan sitä naisille. Naisten näkökulmasta katsottuna Suomi on Euroopan unionin väkivaltaisin kansa. EU-maista teetetyn tutkimuksen (EU gender-based violence survey
2024) mukaan jopa kolmekymmentäseitsemän prosenttia Suomessa asuvista naisista on kokenut seksuaalista väkivaltaa.
Naisviha lymyää edelleen patriarkaalisissa valtarakenteissa. Lisäksi siihen suhtaudutaan usein vähättelevästi, historiassa jopa hyväksyvästi. Tai sitten sitä pidetään perheen sisäisenä asiana. Avioliitossa tapahtuva raiskauskin tuli Suomessa rangaistavaksi vasta vuonna 1994.
Se kertoo jo paljon.
Vaikka Agathan, Reparatan ja Barbaran tarinoissa on paljon yhteisiä piirteitä ja ne voisivat periaatteessa olla lähtöisin samasta alkumyytistä, on niiden yksityiskohdista ja painotuksista löydettävissä pieniä eroavaisuuksia. Agatha oli ilmeisesti jo aikuinen nainen, jonka roomalainen konsuli halusi itselleen. Reparata taas oli hyvin nuori, kenties vasta teini-ikäinen, päätyessään vainon kohteeksi. Barbaran puolestaan teloitti hänen oma isänsä. Joka tapauksessa kyse on loppujen lopuksi vallasta, yrityksestä hallita, osoittaa naiselle paikkansa. Tuolloin elettiin vahvasti miesten maailmassa, jossa tottelemattomuudesta rangaistiin.
Toki on myös miespuolisia marttyyreja, jotka kuolivat kidutuksen seurauksena. Tunnetuimpana varmaankin Jeesus itse. Miesten kohdalla kidutus tapahtui kuitenkin yleensä toisten miesten toimesta. Naiset harvemmin (jos koskaan) kiduttivat kristityiksi kääntyneitä miehiä.
Väkivalta sekä uskonnollisissa vainoissa että sodankäynnissä voi olla yllättävän samankaltaista. Sota, jos mikä, on mitä suurimmassa määrin kidutusta, verenvuodatusta. Timo Korhosen ohjaamassa dokumentissa Sodan murtamat (2016) erään sotilaan tytär kertoo isästään, joka oli jatkosodassa rintamalla seurannut, miten vihollispuolen nainen oli köytetty puuhun ja naiselta oli leikelty rinnat pois.
Että on sitä tehty Suomessakin. Ja vielä niinkin myöhään kuin 1940-luvulla.
Tieto on yllättävä, ja toisaalta ei ole. On turha kuvitella, että suomalaiset eivät olisi talvi- ja jatkosodassa tehneet raakuuksia, että julmuudet olisivat kuuluneet pelkästään venäläisille, viholliselle. Asiasta vain ei puhuta, sillä mitä sitä nyt oman kansansa nimeä lokaan vetämään. Silti samalla tavalla sota raaistaa kaikki siihen osallistuvat, sekä omat että viholliset.
Jotkut naiset ovat silponeet rintansa myös aivan vapaaehtoisesti, kuten amatsonit, nuo antiikin mytologian naissoturit, sodanjumala Aresin tyttäret. Amatsonit edustivat itsenäisyyttä, taisteluvalmiutta ja maskuliinista voimaa naisen kehossa. He käyttivät miehiä vain lisääntymiseen, ja poikavauvat surmattiin tai myytiin orjiksi. He kajosivat omaan naiseuteensa, tosin käytännön syistä, leikkaamalla pois oikean rintansa, jotta voisivat käyttää jousta ja keihästä tehokkaammin ilman, että rinta tulisi tielle. Taiteissa heidät on usein kuvattu taistelemassa
kreikkalaisia vastaan vasen rinta paljaana ja poisleikattu puoli piilossa kangasvaatteen alla.
Minun laillani hekin kätkivät ruhjotun rintansa. Minulta ei leikattu oikeaa rintaa kuten amatsoneilta, vaan vasen. Eikä se lähtenyt edes kokonaan.
Naisviha oli (ja on) niin laajalle levittäytynyttä, että se näkyy jopa vanhankansan viisauksissa. Suomalaisen kansanperinteen mukaan piru on luonut naiset, ja sen vuoksi he ovat toisinaan niin pirullisia. Piru komensi naiset ojan ylle seisomaan jalat harallaan, otti käteensä piilukirveen ja juoksi naisten ali viiltäen samalla kolon naisten haaroväliin. Tästä johtuu, että lyhyemmillä naisilla on pidempi tavara kuin pidemmillä naisilla. Toisessa versiossa piru makaa ojassa piilukirves ojossa ja lyö sillä jokaista ojan yli hyppäävää naista haaroväliin. Lyhytjalkaisilta hän sivaltaa koko perseen halki.
Ja kun kerran silpomisesta puhutaan, niin onhan vielä myös skoptsit, tuo 1700-luvun lopulta lähtien Venäjällä vaikuttanut uskonlahko, joka kuohitsi miehet ja leikkasi naisilta rinnat. Näin he pyrkivät täydelliseen sukupuolettomuuteen. Hävittämällä himon he estivät lihan synnin.
Skoptsit uskoivat, että Jumala oli luonut ihmisen alun perin ilman sukupuolielimiä, ja vasta syntiinlan-
keemuksen seurauksena kielletyn hedelmän puolikkaista syntyi Aatamille kivekset ja Eevalle rinnat. Joten kun nämä poistettiin kehosta, pääsi ihminen takaisin tilaan, joka vallitsi ennen syntiinlankeemusta. Myös lapsia kastroitiin. Jos ei ollut omia, niin leikeltiin toisten lapsia. Lisäksi leikeltiin vankeja ja velallisia. Velan sai anteeksi suostumalla kastraatioon. Kellareissa pidetyissä seremonioissa laulettiin hymnejä ja tanssittiin hurmoksessa valkoisissa vaatteissa kuin kyyhkyset.
Myös miehiä on siis silvottu ja leikelty, ei pelkästään naisia. Oikeastaan heitä on kuohittu jo paljon ennen skoptseja: sumerilaisten toimesta niinkin varhain kuin 2000-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Muun muassa muinaisessa Egyptissä, Kiinan hovissa ja antiikin Roomassa käytettiin apuna eunukkipalvelijoita, jopa Raamatussakin puhutaan eunukeista.
Eunukki juontaa juurensa kreikan kielen sanasta eunoukhos, vuoteesta huolehtija. Eunukit pitivät huolta siitä, etteivät kutsumattomat vieraat päässeet eksymään haaremin naisten vuoteisiin. Lisäksi he toimivat neuvonantajina ja virkamiehinä. He olivat miehiä, joilla ei ollut kiveksiä.
Usein heidät kastroitiin jo lapsina leikkaamalla irti kivekset, joskus myös koko penis. Tai vaihtoehtoisesti kivekset voitiin puristaa käyttökelvottomiksi. Lapsena kastroiduista tuli sen myötä impotentteja. Vaikka heidän peniksensä olisikin jätetty jäljelle, he eivät voineet
enää saada erektiota. Ja juuri siinä piili koko jutun juju: lisääntymiskyvyttömät eunukit eivät voineet ujuttaa äpäriään hallitsijan hoviin.
Koska eunukkien testosteronipitoisuudet olivat alhaisia, heille ei kasvanut partaa eikä viiksiä. Sen sijaan heille kasvoivat isommat rinnat.
1500-luvulla Italiassa tulivat muotiin kastraattilaulajat, sillä naiset eivät saaneet julkisesti laulaa. Kun poika kuohittiin jo nuorena, ei hänelle ehtinyt tulla murrosikää eikä sen myötä myöskään äänenmurrosta, vaan lauluääni säilyi korkeana ja kirkkaana sopraanona.
Kastraattilaulajia käytettiin oopperassa ja etenkin poikien kirkkokuoroissa. Lisäksi sekä poikia että tyttöjä on ympärileikattu tietyissä piireissä läpi vuosituhansien esimerkiksi uskonnollisista tai kulttuurisista syistä. Se siitä pyhyydestä.
Rinnat. Nuo naiseuden, kauneuden ja hedelmällisyyden symbolit. Ehkä naisen ihanimmat kehonosat? Ne matkaavat jokaisen naisen mukana murrosiästä vanhuuteen. Ne ovat pienet, isot, pystyt, roikkuvat, litteät, pyöreät, sileät, ryppyiset, kevyet tai painavat.
(Annika Kaarnalehto: Rinnat. Kaikki mitä niistä tulee tietää, 2014)
Verkkosivusto, jonka nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi Breasts eli Rinnat, esittelee Venetsiassa vuonna 2024 järjestetyssä taidenäyttelyssä mukana olleita teoksia. Tarkoituksena oli tutkia, miten rintoja on eri kulttuureissa kuvattu. Äitiyden, voimaantumisen, seksuaalisuuden, kehonkuvan ja sairauksien teemojen lisäksi teosten kautta pyrittiin tuomaan esiin se, kuinka rinnat ilmaisevat sekä henkilökohtaista että kollektiivista identiteettiä, ja miten naisen rinnoilla voi olla myös poliittista merkitystä, aivan kuten Agathan, Reparatan ja Barbaran tapauksissakin.
Olisipa ollut mielenkiintoista vierailla tuossa näyttelyssä, mutta se on pidetty juuri samaan aikaan, kun itse ravasin kaiken maailman tutkimuksissa ja päädyin lopulta leikkauspöydälle.
Huomioni kiinnittyy erityisesti Charlotte Colbertin veistokseen Mamerian Mastektomia (2019). Jo teoksen nimessä esiintyy sana mastektomia, rinnan poisto. Valkoinen, eriskummallinen kipsiveistos on kuin rykelmä naisen rintoja ja munakoisoja risteytettynä keskenään, tissikuusi, jonka oksista muutama on vahingoittunut mastektomian seurauksena. Colbert on itse todennut teoksesta seuraavasti:
What is identity but a fragile construction of symbols crashing against external definition?
Mitä muuta identiteetti on kuin hauras rakennelma symboleita, jotka törmäävät ulkoisiin määritelmiin?
Mitä rinnat naiselle merkitsevät? Rinnan osapoistokin vaikuttaa identiteettiin, itsetuntoon, kuvaan omasta itsestä. Naisen rinnat yhdistetään usein äitiyteen ja imetykseen, ja sitä kautta hoivaan. Rintoja on pidetty myös naiseuden visuaalisena symbolina. Olenko minäkin siten rintapuolena vain puolikas äiti tai puoliksi nainen? Miten tällainen keho voisi enää kenenkään mielestä olla kaunis, saati viehättävä? Jo keski-ikä toi mukanaan vatsaan ja reisiin ylimääräisiä kiloja ja muhkuroita, ja nyt vielä tämä. Koen itseni epäviehättäväksi, oikeastaan epäkaikeksi.
Luulisi, ettei yksi arpi muuta minua ihmisenä muuksi, mitä olen aina ollut, mutta jos ei se, niin ainakin kokemus muuttaa. Asiat asettuvat uuteen perspektiiviin. Kuolema on käynyt lähellä, ja kuolema on aina pelottava asia. Turhista ei kannata hötkyillä, sillä kaikesta muusta voi selvitä, paitsi kuolemasta.
Kunpa olisinkin vielä nuori ja kehoni kukkeimmillaan, mutta se on mitä on. Se on jo puoli vuosisataa vanha. Se on kokenut paljon. Se on silti minun kehoni ja sen kanssa elän loppuun saakka. Hyvä, että pysyy sentään vielä jotenkuten kasassa. On siis sopeuduttava. Niinhän ihminen tekee, kun joutuu kohtaamaan haastavia olosuhteita. Ihminen on luonnostaan selviytyjä,
ja selviytyjä mukautuu pysyäkseen hengissä. Tai säilyttääkseen järkensä.
Mitä siis on yksi rinta, vain pala lihaa, sekin pääosin rasvakudosta. Olkoon minussa pala läskiä vähemmän, kunhan sydän edelleen jaksaa sykkiä.