Heli Rantala
Summer of sock’n’roll
WSOY:n Kirjallisuussäätiö on tukenut tämän kirjan kirjoittamista.
© Heli Rantala ja Avain 2026
www.avain.net
1. painos
Kustantaja: Avain, Helsinki
Painopaikka: Dardedze Hologrāfija, Latvia 2026
ISBN 978-952-304-664-1
KL N84.2
Avain on osa Suomen kirjastopalvelu Oy:tä.
Mutta viisaus on siinä että ymmärtää ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois
Ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa
Toni Wirtanen/Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla
e nsimmäinen luku
Maailmankaikkeus pitää sisällään äänen, jota vihaan enemmän kuin mitään.
Ääni on karmivampi kuin haarukan kirskahdus posliinilautasta vasten. Ärsyttävämpi kuin veltto plöts alkkarimytyn mätkähtäessä kuivaustelineen rakosesta lattialle kesken ripustamisen.
Universumin vastenmielisin ääni syntyy Otto Tolosen murahtaessa sanan: EI.
Ja se mies, minun isäni, murahtaa tuon sanan usein.
– Ei, sanoo hän. – En tarvitse assistenttia.
Kynäni viuhtoo viivoja paperille. Uskollinen, luotettava kynäni. Lyijyn rahinalla on kyky rauhoittaa hermoni.
– Entä jos lähtisin kameralaukunkantajaksi? ehdotan ja hymyilen hurmaavinta hymyäni.
Mutta sieltä se taas tulee:
– Ei. Sinä jäät Suomeen ja menet kesäksi Sakarin luo. Piste.
Isän käyttämä ”piste” lauseen lopussa on maailmankaikkeuden toiseksi kamalin ääni. Se saa ihon nousemaan kananlihalle ja kynänterän katkeamaan.
– Astan serkun kummitädin kotiin murtauduttiin viikko sitten, tykitän sanoja suustani kuin luoteja. Skrii, skrii, skrii, vinkuu teroitin. Sen kitinä on rock ’n’ rollia korvilleni isän EIsanaan verrattuna.
– Sepä ikävää, isä tokaisee.
– Se tapahtui tässä ihan huudeilla, jatkan, mutta isä ei näytä ymmärtävän vihjailujani. Hän rullaa reisitaskuhousunsa tiiviiksi patukaksi ja sulloo pötkön rinkkaansa kuin jättimäisen sikarin.
– Jos jäisin talonvahdiksi? väännän rautalangasta.
Isä purskahtaa nauruun.
– Että jättäisin talonvahdiksi 15vuotiaan tytön, jonka paidassa lukee: ”It’s called anarchy arsehole”?
– Se tyttö on kohta kuusitoista, huomautan.
– Sitä suuremmalla syyllä, isä paasaa. – En jätä taloon teinityttöä, jolla on tiedossa synttäribailut.
– Ne synttäribailut mä vietän äidin kanssa Tukholmassa!
Isä huokaisee syvään ja jatkaa pakkaamista. Rinkkaan sujahtavien vaelluspaitojen kangas lienee yhtä ohutta kuin mahdollisuuteni saada isän pää vielä kääntymään.
Seuraavan iskun olisi osuttava suoraan siittäjäni sydämeen.
– Jos otat mut mukaan, lupaan olla kiltisti koko loppuelämäni. Tiskaan vuoden putkeen.
– Tän keikan jälkeen meillä on varaa ostaa uusi tiskikone, isä vastaa.
– Okei, mä imuroin vuoden putkeen.
Sanani eivät näytä tekevän isään minkäänlaista vaikutusta.
– Ja pesen vessan! Kaksi vuotta putkeen! korotan panoksia ja ääntäni.
Isä muljauttelee silmiään.
– Sä et edes huomaisi mun olemassaoloa. En veisi yhtään tilaa, yritän. – Toi sun kaamee anorakki riittäisi mulle teltaksi. Onks se sävyltään joku darraripuli, vai mikä?
Ups.
Sanoinko tuon kaiken todellakin ääneen?
Isän ilmeestä päätellen kyllä. Iskuni lipsahti sydämen sijaan pahemman kerran vyön alle.
– Sinä… senkin… näsäviisas… naisenalku, isä murahtelee.
Pinkaisen pakoon, mutta isä saa minut kiinni ja upottaa sormensa kylkiluihini. Kikatan ja mäiskin häntä nyrkeillä.
– Hyttynenkö mua pistelee?
– Turnipsi! TURNIPSI! kailotan, jotta en kusisi verkkosukkiksiini.
Turvasanan kuultuaan isä lopettaa kutittamisen ja rutistaa minut syliinsä. Imaisen keuhkot täyteen tuttua dödön tuoksua.
– Tulee ikävä, kuiskaan.
– Niin sinuakin, pikku punkki.
Isä pörröttää tukkaani ja jää tuijottamaan kättään kuin siihen olisi iskenyt lepra.
– Mitä helvettiä sä oikein laitat tähän pehkoon?
– Äidin salainen resepti, myhäilen isän pyyhkiessä tahmaista tassuaan suurieleisesti shortseihinsa. Jään makaa
maan ketarat ojossa lattialle kuin mikäkin meritähti isän harppoessa takaisin rinkkansa luo.
– Enon kanssahan voi olla ihan hauskaakin, isä letkauttaa kuoritakkinsa takaa.
– Ymh, joo, ja mä olen Kiinan keisari.
– Onko teidän ylhäisyytenne aloittanut jo pakkaamisen?
Veivaan keskisormeni pystyyn ja raahustan huoneeseeni lihottamaan Herra Hukkasta vaatteillani.