pirkko soininen
Siellä missä sydän on
kylässä taiteilijakodeissa
Tämän teoksen tai sen osan käyttö tekoälyn kouluttamiseen sekä tekstin- ja tiedonlouhintaan on kielletty.
© Pirkko Soininen ja Avain 2026
1. painos www.avain.net
Kustantaja: Avain, Helsinki
Painopaikka: Livonia Print, Latvia 2026
ISBN 978-952-304-654-2 KL 61
Avain on osa Suomen kirjastopalvelu Oy:tä.
sisällys
lukijalle 7
parikkalan patsaspuisto , parikkala 12 ITE-taiteilija Veijo Rönkkönen
visavuori , valkeakoski 34
Kuvanveistäjä Emil Wikström
paateri , lieksa 60
Kuvanveistäjä Eva Ryynänen
heiskan taiteilijakoti , jyväskylä 88 Taidemaalari Joonas Heiska ja kuvataiteilija Vappu Heiska
casa haartman , naantali 114 Taidemaalari Axel Haartman
särestö , kittilä 132
Taidemaalari Reidar Särestöniemi
villa skeppet , tammisaari 160
Kirjailija Göran Schildt
villa kokkonen , tuusula 186
Säveltäjä Joonas Kokkonen
enni idin mökki , padasjoki 212
ITE-taiteilija Enni Id
nissbacka , vantaa 232
Kuvanveistäjä Laila Pullinen
virkki kotimuseo , helsinki 254
Käsityöneuvos Tyyne-Kerttu Virkki
loppusanat ja kiitokset 277
lähteet 280
Koti: Parikkalan patsaspuisto Parikkalassa, laaja puutarha ja pieni hirsinen valmismökki vuodelta 1997.
Asukkaat: ITE-taiteilija Veijo Rönkkönen (1944–2010).
Erityistä: Ihmeellinen puutarha, jonka siimeksessä lymyilee yli viisisataa patsasta.
Missä: Kuutostie 611, 59130 Koitsanlahti
Olipa kerran toukokuinen päivä, jolloin astuin sisään Veijo Rönkkösen maailmaan. Kuulostaako sadulta?
Niin sen kuuluukin kuulostaa. Luulen nimittäin, että tämä on ainoa oikea tapa aloittaa luku parikkalalai sesta ITE-taiteilijasta, joka loi pihalleen salaisen puutarhan ja patsaspuiston – todellisen satumaailman.
Hassua kyllä, en ole koskaan miettinyt sen kummemmin termiä ITE-taiteilija. Nyt pysähdyn sen äärelle toteamaan, miten oikeaan osuva tuo määritelmä, Itse Tehty Elämä, ainakin Veijo Rönkkösen kohdalla oli.
Tuntuu hyvältä ajatella, että vaikka Veijolla ei ollut halua, mahdollisuuksia tai voimavaroja lähteä maailmaan, hänen
luomansa patsaspuisto houkutteli tänne pikkuhiljaa ihmisiä, ensin ripotellen joitakin, sitten enemmän ja lopulta niinkin paljon, ettei taiteilija tahtonut saada työrauhaa. Miltä se tuntui? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun Veijo oli yksinään saanut uurastaa taiteensa parissa. Toivottavasti se tuntui hyvältä. Uskon niin.
Hei Veijo, täällä minä olen! Kirjoitan nimeni vieraskirjaan, kuten aina toivoit. Et kerännyt pääsymaksuja, vaan tänne sai tulla ilmaiseksi ihmettelemään tekemiäsi veistoksia ja luonnonmukaisen villiä puutarhaa. Toivoit vain nimen vieraskirjaan ja sen kirjoitankin nyt ensimmäiseksi.
Minulla ei ole yksityiskohtaisia tavoitteita tai toimintasuunnitelmaa. Tai onhan minulla eräänlainen strategia, yksinkertaisuudessaan se kuulostaa tältä: aion viettää täällä päivän kaikessa rauhassa, havainnoin, mietiskelen ja kirjoitan muistiinpanoja.
Haluan kokea luomasi maailman aistit avoinna. Kun astun sisään portista, astun johonkin toiseen, en pelkästään toiseen aikaan, koska onhan aikakin eräässä mielessä täällä pysähtynyt, vaan toiseen maailmaan, toisen ihmisen maailmaan. Sinä olet tämän maailman luoja, kaikkivaltias. Eikä tämä maailma ole reaalimaailman osa, vaan jotain ihan muuta: riemullinen ylistys toisenlaiselle elämälle, toisenlaiselle tavalle elää, intohimolle, leikille ja ilolle.
mietteliäs joogi ja muita asanoita
Heti portin jälkeen pysähdyn pitkäksi aikaa suurten kuusien katveeseen, Joogatarhaan, ihmettelemään kahta ja puolta sataa joogapatsasta. Ne kätkeytyvät puiden katveeseen, vieri viereen, nämä hartaat joogit, kullakin on oma asanansa. Patsaat tuntuvat mystisesti eläviltä, vaikka ovat betonia.
Istahdan polun vieressä olevalle kannolle poikaa esittävän patsaan viereen, jäljittelen hänen asentoaan, asettelen kädet ja jalat samaan tapaan. Tässä me istumme, Veijon luoma poika ja minä. Jäljittelen mieluummin poikaa kuin joogeja, jotka taipuvat edessäni mitä akrobaattisempiin asentoihin.
Joogatarhan patsaita huolletaan säännöllisesti, vaikka ne näyttävätkin erehdyttävästi siltä, että niiden annetaan sulautua luontoon. Joogeilla on sammalpäähineet ja maata pitkin makaavat hahmot ovat lähes kokonaan vihreän kasvillisuuden peitossa.
Veijo aloitti päivänsä joogaharjoituksella. Talviaamuina hän laittoi tulet takkaan ja asettui sen ääreen joogaamaan tunniksi. Hän aloitti joogaamisen vuonna 1974 kansalaisopistossa ja vuotta myöhemmin hän teki joogatarhan ensimmäisen patsaan. Joogapatsaita tehdessään hän opetteli omien sanojensa mukaan veistotekniikkaa ja ihmisruumiin anatomiaa.
Veijo aloitti tekemällä joogeja, jotka olivat sellaisissa asanoissa, jotka hän itse hallitsi. Sitä mukaa kun Veijo kehittyi joogina, hän teki lisää patsaita, hallitsemiaan asanoita. Lopulta hän taisi kuitenkin tehdä myös sellaisia patsaita, joiden asentoihin ei itse taipunut.
On vaikuttavaa katsella tätä hiljaista joogaajien ryhmää ja miettiä, että Veijo voisi olla kuka tahansa heistä. Joogatarhan voi Veijo Rönkkösestä kirjan kirjoittaneen taiteilija Veli Granön mukaan nähdä Veijon ”laajennettuna omakuvana”. Omakuvaisuus kiinnostaa. Se, miten taiteilija veistää itsensä mukaan jokaiseen teokseensa, kirjailija kirjoittaa itsensä teksteihinsä, säveltäjä säveltää itsensä melodioihinsa.
Joogatarhan hahmoilla on Veijon vartalo, usein kasvotkin. Taiteilija itse sanoi, että joogapatsaat olivat hänen nuoren kehonsa muiston palvojia.
Ensimmäinen joogatarhan veistoksista on ainut, joka on kääntänyt selkänsä nousevalle auringolle, huomauttaa Granö,
muut tuijottavat hievahtamatta (sanatarkasti) idästä nousevaa aurinkoa. Tervehtivät levollisena joukkona uutta päivää.
Joogatarhassa aistin meditatiivista yhteisöllisyyttä. Olen itse kokeillut useaan otteeseen joogin elämää, erilaisia joogatyylejä astangasta hathaan, mutta en ole löytänyt joogan lumoa. Minulle joogaaminen on ollut enemmän koettelemus kuin meditaatiota, mutta täällä meditoin katsoessani näitä patsaita.
Minuun tekee vaikutuksen se vääjäämättömyys, jolla luonto pikkuhiljaa ottaisi valtaansa joogatarhan ellei patsaita vaivihkaa huollettaisi. Mikään ei ole pysyvää tässä maailmassa, ei edes taide. Ei lopulta, kaikkeuden perspektiivistä, vaikka ajattelenkin, että taide elää paljon kauemmin kuin me ihmiset.
Patsaista poistetaan sammalta hallitusti ja Joogatarhan pohjaa hoidetaan useita kertoja kesässä. Viime talvena täältä kaadettiin suuria, lahoavia lehtikuusia ja sitä varten paikalle kutsuttiin asiansa osaava metsuri, joka pilkkoi puut latvasta käsin vähän kerrallaan.
Joogatarha syntyi Veijon sanojen mukaan puolihuomaamatta. Voi Veijo, mitä enemmän tutustun sinuun, sitä helpompi tämä on uskoa. Kun ei laske tekemisiään vaan tekee vaan, syntyy asioita. Veijolta kului kaksikymmentä vuotta joogien parissa. Muistuu mieleen lapsuuden sananlasku: laiska töitään luettelee. Täällä sanonta saa kouriintuntuvan merkityksen. Veijo ei huudellut kenellekään, mitä oli tekemässä. Teki vaan ja puolihuomaamatta syntyi yksi maailmankin mittakaavassa ihmeellisimmistä ITE-taiteen kohteista.
paimenpoika pulahtaa uimaan Veijo syntyi 1944 sodan keskelle. Perhe lähti evakkotaipaleelle Koitsansalosta ja asettui Koitsanlahteen Parikkalan
eteläosaan. Matka ei ollut maantieteellisesti pitkä, mutta henkisesti se sitä varmasti oli. Uusi kotitalo rakennettiin
Koitsanlahteen vuonna 1949. Veijolla oli kolme vanhempaa sisarusta, kaksi siskoa ja veli, jotka myöhemmin muuttivat pois seudulta, vain Veijo jäi tänne.
Uusi valtakunnan raja oli vedetty vajaan kilometrin päähän Rönkkösten kotitalosta. Veijon tontilta näkee edelleen
Venäjälle, sillä radan ja peltojen takana siintävä metsä on jo itärajan takana, rajatolpat kulkevat pellon kohdalla.
Lapsena Veijo vei perheen lehmät Simpelejärven rantaniityille ja pulahti itse laakealta kiveltä uimaan. Paimenessa ollessaan hän vietti aikaansa kaivamalla järven rantamutaa, josta sitten muovaili pieniä kippoja ja kuppoja. Neljä sellaista on esillä aitan näyttelyssä.
Veijo taisi olla vakava lapsi. Luen Veli Granön kirjasta, että isä kyseli, miksei hän naura koskaan. Mietin totista lasta. Lasta, joka ei koskaan purskahda hillittömään kikatukseen. Se tuntuu kurjalta, sillä lasten kuuluu saada nauraa. Lasten elämän tulisi olla iloista, keveää, täynnä leikkiä ja aurinkoa. Mutta Veijon elämä ei tainnut olla sellaista.
Veli Granö kertoo myös taideteoksesta, jonka pieni Veijo teki metsästä löytyneestä romusta, ja jota paikallinen Sokeron Sandra kehui. Oliko sillä merkitystä, että hän sai kiitosta romusta rakentamastaan patsaasta? Vahvistavatko kiitokset niitä taitoja ja ominaisuuksia, joihin ne kohdistuvat? Totta kai, uskon kehumisen, kannustamisen ja hyväksyvän katseen voimaan. Siihen, että lapsia tulee katsoa rakastavasti ja hyväksyä heidät sellaisina kuin he ovat. Minulla on olo, ettei Veijon kohdalla käynyt niin. Hänen lapsuutensa ei ollut täynnä leikkiä ja aurinkoa, vaan sitä varjostivat ankarat vanhemmat, jotka eivät osanneet suhtautua herkkään lapseensa.
Taiteilija itse sanoo Ajankohtaisen Kakkosen uutispätkässä, joka pyörii patsaspuiston vajassa, että lapset olivat
perheessä käsikassaroita, eli työrukkasia, joiden piti pullikoimatta uurastaa.
Granö kertoo myös, miten Veijo 12-vuotiaana sairastui sikotautiin ja hänen kiveksensä tulehtuivat ja turposivat.
Koulutoverit saivat tietää asiasta ja pilkkasivat häntä, minkä seurauksena Veijo katkaisi välinsä heihin kokonaan. Jos hän lapsena olikin leikkinyt muiden kanssa, jäi hän nuorena yksin ja vetäytyi omaan maailmaansa – tiedä sitten, johtuiko se pelkästään tästä tapahtumasta vai oliko taustalla muutakin, esimerkiksi Veijon oma epävarmuus, queer-identiteetin etsintä, vanhempien painostus tai pelko. Voin uskoa, ettei ollut helppoa olla oma itsensä, avoimesti homoseksuaali, tuohon maailmanaikaan. Ehkä Veijo joutui nuorena häpeämään itseään, ainakin hän joutui peittelemään sisintään ja se oli helpompi tehdä, kun ei solminut kovin läheisiä ihmissuhteita kehenkään.
massamieheksi paperitehtaaseen Veijo pyrki ammattikoulun metallilinjalle kolmeen kertaan, muttei päässyt sisään. Aivan kuin maailma olisi järjestellyt niin, että hän lopulta jäi kotiin. Oli varmasti ristivetoa, toisaalta halu lähteä ankarasta kodista, joka ei mitä ilmeisimmin ymmärtänyt Veijon erilaisuutta ja toisaalta oli sosiaalisten tilanteiden pelko, halu jäädä paikoilleen.
Minun tekisi mieli halata Veijoa. Jos Veijo nyt kävelisi polulla vastaan, kysyisin, saisinko halata. Muttei hän minun halaustani enää kaipaisi. Hän olisi tarvinnut halauksia, kannustusta, toveruutta ja hellyyttä nuorena.
Veijo erakoitui kotiin. Granö kirjoittaa, että hänen piti löytää ”suunnitelma hengissäpysymiseen”. Se tuntuu raa’alta. Taiteesta tuli Veijolle tapa selvitä, tapa kestää elämän ristiriitoja, erilaisuutta, omaa itseä, suhdetta maailmaan.
Veijo pääsi 16-vuotiaana Simpeleen paperitehtaalle kar-
tonkikoneen prässipojaksi. Ensimmäisellä palkallaan hän osti kymmenen omenapuun tainta. Niin ihanaa ja epätavallista. Tämä nuori mies oli aivan omanlaisensa poikkeusyksilö.
Puutarhasta tuli hänelle tärkeä ja tulevien vuosikymmenien aikana kaikki rahat menivätkin hiljalleen rakentuvaan patsaspuistoon: betoniin, maaleihin, siemeniin, taimiin.
Omenapuuntaimien jälkeen hän hankki itselleen mopon, jolla kulki töihin paperitehtaalle kymmenen kilometrin päähän. Kolmivuorotyö, säännöllisyys, palkka – elämän raamit.
Jossain vaiheessa Veijo ylennettiin paperitehtaalla prässipojasta massamieheksi. Hän teki raskasta tehdastyötä eläkeikään saakka ja sillä tavoin rahoitti itse taiteilijuutensa.
Veli Granö on haastatellut Veijon kuoleman jälkeen hänet tunteneita ihmisiä dokumenttiinsa Hiljainen mies. Siinä Veijon työkaveri Simpeleen paperitehtaalta kertoo, että omalaatuiselle taiteilijalle naureskeltiin joskus selän takana. Veijo puolestaan ”painoi yhtäsoittoa” koko työvuoron pysähtymättä huilaamaan.
Joskus Veijo kuulemma löytyi paperitehtaan putkesta roikkumasta pää alaspäin jooga-asanassa. Se kuulostaa hauskalta, uskallan jo sanoa, että jotenkin veijomaiselta.
salainen puutarha
Puiston radanpuoleisella sivulla sijaitsee Veijon salainen puutarha, joka oli hänen eläessään suljettu yleisöltä. Polku sujahtaa kuusien välistä kahdelle törmälle, joiden välissä on Veijon rakas lummelampi. Nyt en näe lumpeita, mutta rentukat kukkivat jo villisti lammen rannoilla.
Kun Veijo oli lapsi, tässä oli jo rautatie, mutta höyryjunat kulkivat verkkaisesti tontin ohi ja lapset katselivat niitä koivujen lomasta. Nyt Karjalan radan junat sujahtavat ohi silmänräpäyksessä.