Niko Jutila PAHA
POHJANMAA
Lakeuksien henkirikoshistoriaa
Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan maakuntarahasto on tukenut tämän teoksen kirjoitustyötä.
Takakannen kuvien henkilöt:
Yrjö Rintala, Yrjö Lääninpää, Pauli Annala ja Yrjö Sinimäki.
Kuvat: Kansallisarkiston kokoelmat
© Niko Jutila ja Avain 2026
1. painos www.avain.net
Kustantaja: Avain, Helsinki
Painopaikka: Livonia Print, Latvia 2026
ISBN 978-952-304-658-0
KL 30.16
Avain on osa Suomen kirjastopalvelu Oy:tä.
Sisällys
Lukijalle 9
1. Pirullinen suunnitelma 13
Töysä 193
2. Pussikauppiaan hirttäjäiset 40
Karijoki 1929
3. Suurmurhaajan tunnustukset 61
Haukipudas 1929, Vaasa 1934
4. Silta yli synkän virran 105
Oulu 1932
5. Neljä surmanluotia 131
Vaasa 1921
6. Huutolaispojan kuolema 164
Perho 1931
7. Kirvesmurhaajanainen 183
Kauhava 1931
8. Murhapoltto metsäkämpällä 198
Toholampi 1928
9. Susipari sarjamurhaajina 239 Jalasjärvi 1930-luku
10. Silmä silmästä, polvi pojasta 269
Teuva 1933 ja 1949
11. Viimeinen sulhasmies 280
Kauhava 1928, Töysä 1950
12. Kuka murhasi Torsten Muurimäen? 300
Laihia 1934
Lähteet ja kiitokset 323
Lähdeviitteet 337
1.
luku
PIRULLINEN SUUNNITELMA
Töysä 1932
Töysäläinen Martta Koskela lähti kotoaan lauantaina 30. tammikuuta 1932 iltakuuden aikaan. Ennen lähtöään hän kertoi äidilleen menevänsä entiseen palveluspaikkaansa katsomaan siskoaan, joka oli siellä edelleen töissä.
»Nyt sitä sitten mennään!» Martta sanoi lähtiessään isälleen, joka samaan aikaan palasi töistä.
Martta Koskela ei palannut kotiinsa samana iltana eikä vielä sunnuntainakaan. Se oli epätavallista, vaikka hänen vanhempansa tiesivätkin 26-vuotiaalla tyttärellä olevan omat salaisuutensa; avioliiton ulkopuolinen raskaus ei tosin enää voinut salaisuutena pysyä, koska laskettuun aikaan oli vain pari kuukautta.
Martan vanhemmat olivat vielä nuoria, alle viisikymppisiä, ja heillä oli yhä hoidettavanaan kolme alaikäistä lasta, joista nuorimmainen oli vasta viisivuotias. Martta Katariina Koskela oli heidän kahdeksasta lapsestaan vanhin, syntynyt 9. huhtikuuta 1906.
Naimattoman naisen hankkiutuminen siunattuun tilaan oli synti 1930-luvun maaseudulla ja vielä pitkään sen jälkeenkin, joten Martta oli
vaikeassa tilanteessa. Hän ei ollut huoleton hupakko, joka olisi viis veisannut julkisesta häpeästä, josta osa oli lankeava hänen vanhempiensa ylle.
Koskelan perhe oli tavallista työtä tekevää kansanosaa: isä oli seppä, äiti pyöritti huushollia ja hoiti pienet lapset, kun taas isommat lapset olivat muualla tienestissä.1
Martta oli jo 13-vuotiaasta lähtien joutunut elättämään itsensä ja menemään piiaksi varakkaampaan taloon. Tuossa talossa vierähtikin kokonaiset kymmenen vuotta, jonka jälkeen hän palveli Riihimäen majatalossa, kunnes joutui syksyllä 1931 raskautensa edetessä jättämään työnsä ja palaamaan vanhempiensa luokse.2
Mutta nyt Martta oli kadonnut, ja kun hän ei vielä keskiviikkonakaan palannut kotiinsa, lähti hänen isänsä Riihimäen majataloon kyselemään tyttärensä perään. Kävi ilmi, ettei Martta ollut käynytkään talossa, eikä kukaan muukaan hänen isänsä ja lankonsa jututtamista kyläläisistä ollut nähnyt Marttaa. Viimeiset näköhavainnot olivat lauantailta ja vanhempien omia.
Martan isä Kustaa Leander Koskela palasi kotiinsa tyhjin käsin, mutta meni heti seuraavana päivänä ilmoittamaan katoamisesta paikalliselle poliisikonstaapelille ja sanoi epäilevänsä tyttönsä tehneen itsemurhan. Syytä tähän epäilykseen ei kirjattu ylös, mutta epäilemättä hän pelkäsi Martan päättäneen päivänsä raskautensa takia.
Katoamisilmoituksen vastaanotti ylimääräinen poliisikonstaapeli
Väinö Manninen, joka aloitti Martta Koskelan etsinnät. Perjantaina ei syntynyt mitään tulosta, joten lauantaiaamun etsintöihin hälytettiin avuksi viitisenkymmentä suojeluskuntalaista.
Tutkittava alue oli kyetty rajaamaan melko tarkkaan sen mukaan, missä ihmiset olivat kertoneet Martan aiemmin liikkuneen sekä hänen vanhempiensa kertoman perusteella.
Etsinnät saatiin lopettaa jo aamupäivällä yhdentoista aikaan, kun konstaapeli Manninen yhdessä suojeluskuntalaisten kanssa löysi
Martta oli tullut raskaaksi heinäkuun alussa 1931. Se oli kesä, jona hän oli alkanut seurustella ikätoverinsa Kustin eli Kustaa Aulis Härkösen kanssa.I Varakkaan talon poika kiharine hiuksineen ei ollut yhtään hassumman näköinen nuorimies.
Suoraan sanottuna Martalla alkoi olla kiire, jos hän aikoi muuttaa elämänsä suunnan. 25-vuotiaan, naimattoman ja lapsettoman palvelijattaren horisontissa ei siintänyt mitään uutta tai yllättävää, vain vanhan piian kohtalo. Ehkä hän ei elämältään enempää toivonutkaan, mutta jos oli nainen ja hänen asemassaan tahtoi edes jonkinlaista turvattua toimeentuloa, oli naimisiinmeno tuohon maailmanaikaan siihen helpoin ja melkeinpä ainoa vaihtoehto.4
Kusti Härkönen ei kuitenkaan ollut aikeissa naida Marttaa, sillä hän piti samaan aikaan yhtä varakkaan Hakomäen talon tyttären Ellin kanssa. Alkuvuodesta 1931 Elli oli synnyttänyt Kustille tyttären, mutta siitä huolimatta he eivät olleet vielä kesään mennessäkään käyneet edes kihloja ostamassa.II Kusti oli siis Martan kanssa halaillessaan periaatteessa vielä vapaa mies, mutta ei enää lokakuussa, jolloin hän ja Elli kihlautuivat. Vihkiminen tapahtui nopealla aikataululla marraskuun ensimmäisenä päivänä, jolloin Kustin ja Ellin toinen lapsi oli jo tuloillaan.
Elli Härkönen vihasi kilpasiskoaan, ja Martta oli jo kesästä lähtien pelännyt Hakomäen talon ohitse kulkemista. Se oli ikävä juttu, sillä talo oli aivan maantien vieressä ja sen ohi Martan oli käveltävä, kun hän meni palveluspaikastaan käymään kotonaan tai lähti kotoaan kirkonkylälle.
Hakomäen talon ohi kulkiessaan Martta sai kuulla talonväeltä haukkuja ja toisinaan väistellä sieltä nakeltuja kiviä. Kivittäjä taisi olla Ellin veli, Eeroksi kutsuttu Erkki Viljam Hakomäki, joka tuntui vihaavan Marttaa yhtä paljon kuin siskonsa.
I. Kustaa Aulis Härkönen, s. 16.8.1906
II. Elli Hilda Härkönen o.s. Hakomäki, s. 9.1.1911.
Pelko taloa ja sen väkeä kohtaan kasvoi niin suureksi, että syksyllä, viimeisten työkuukausiensa aikana, Martta ei enää uskaltanut kulkea Hakomäen ohi yksinään, vaan ajoitti kulkunsa yhteen muiden kanssa.III Tätä pelkoaan Martta ei pitänyt sisällään, vaan kertoi tuntemuksistaan useille henkilöille, ja pian se oli yleisemminkin kyläläisten tiedossa.
III
Perheen perustamisesta huolimatta Elli Härkönen ei ollut muuttanut pois kotoaan Hakomäestä, vaan asui edelleen omassa kamarissaan, jossa aviomies Kusti kävi yökylässä.
Syksyn 1931 mittaan Kusti alkoi valitella vaimolleen ja langolleen tilannettaan: Martta on paksuna ja kohta synnyttää, ja silloin hänellä on edessään elatusavun maksaminen. Kusti olisi kaiketi maksuista selvinnyt, mutta kyky maksaa ja halu maksaa olivat kaksi eri asiaa.
Syksyn mittaan Kustin, hänen vaimonsa Ellin ja lankonsa Eeron välillä syntyi suunnitelma, jonka toteuttamalla Kusti välttyisi elatusavun maksamiselta: päätettiin, ettei Martta Koskela elä niin kauan, että ehtisi synnyttää lapsensa. IV
Lauantaina 23. tammikuuta 1932 Kusti Härkönen oli ryyppyreissulla Mannisen talossa, joka seisoi Tohnin kylään vievän maantien varressa muutaman kilometrin päässä Hakomäestä.
Iltamyöhään viinan loputtua Kusti läksi hakemaan sitä lisää Martan kotitalon lähettyviltä ja poikkesi pullon hankittuaan Koskelaan, jossa
III. Erkki Viljam Hakomäki, myöh. Ylä-Hakomäki, s. 7.6.1907.
alkoi ottaa kuppia talon isännän kanssa. Aamuviiteen saakka kestäneen kyläilynsä aikana Kusti kävi Martan kanssa ulkona juttelemassa kahden kesken. Silloin hän lupasi tuoda keskiviikkoiltana jauhoja ja lihaa, kunhan Martta tulisi vastaan Mannisen talon kohdalle.
»En minä mitenkään uskalla tulla sinne saakka», Martta vastasi.
Kaiketi pelko Hakomäen taloa ja sen väkeä kohtaan oli kasvanut jo niin suureksi, ettei hän tahtonut lähellekään kyseistä taloa, ei edes Manniseen saakka, josta oli sentään vielä hetken matkaa Hakomäkeen.
Martan näin sanottua Kusti lupasi tulla vähän lähemmäs vastaan, ja niin treffit sovittiin kylätien varrelle ennen Mannisen taloa.
Koskelasta lähdettyään Kusti meni takaisin Manniseen jatkamaan kesken jäänyttä ryypiskelyä.
Sunnuntai oli jo pitkällä, kun hän palasi Hakomäkeen vaimonsa kamariin ja otti taas puheeksi pian syntyvän äpärälapsensa elatusmaksut. Kusti kertoi raskaana olevalle vaimolleen sopineensa keskiviikoksi tapaamisen Martan kanssa ja kuristavansa tämän silloin.
Keskiviikkona Martta ja Kusti tapasivatkin sovitulla paikalla kylätien varrella. Taskussaan miehellä oli hirttonuora, mutta lupaamiaan jauhoja tai lihoja hän ei tuonut, sillä eihän kuolleelle nälkä tulisi.
Epäselvää on, oliko myös Eero Hakomäki mukana kyseisenä iltana ja piileksimässä lähistöllä. Joka tapauksessa Kusti perääntyi suunnitelmansa toteuttamisesta; kenties he eivät olleet Martan kanssa riittävän syrjässä, jotta hän olisi uskaltanut ottaa tämän hengiltä, tai sitten pupu meni muuten vain pöksyyn.
Martta Koskela palasi kotiinsa elävänä ja autuaan tietämättömänä, miten lähellä oli käynyt kuolemaa, mutta ei hän silti vielä ollut turvassa. Ennen eroamista he olivat Kustin kanssa sopineet tapaavansa kylätiellä seuraavan kerran lauantai-iltana kahdeksalta, kun Martta olisi menossa Riihimäen majatalolle siskoaan katsomaan.
Nyt Kusti Härkönen tiesi tarkalleen, mitä tietä pitkin ja mihin aikaan Martta tulisi kävelemään kirkonkylän suuntaan lauantai-iltana 30. tammikuuta 1932, ja hän tiesi sen myös jäävän Martan viimeiseksi kävelymatkaksi.
Tuon kohtalokkaan lauantain iltapuolella Kusti meni Hakomäkeen, jossa lankomies Eero odotteli pihamaalla, yhtä lailla tietoisena illan ohjelmasta.
Eerolla oli litran pontikkapullo, josta hän otti rohkaisuryyppyjä ja tarjosi niitä Kustillekin. Hän oli jo hakenut lutista yli kolmimetrisen ohuen nuoran, jolla Martta päästettäisiin päiviltään. Hän näytti nuoraa Kustille ja tämä taas tahtoi käydä näyttämässä sitä vaimolleen.
»Tällä Eero aikoo tappaa Martan», Kusti sanoi esitellessään hirttosilmukalla varustettua köyttä Ellille.
Sen jälkeen hän palasi pihalle ottamaan lisää ryyppyjä, mutta meni kohta taas vaimonsa kamariin, riisui pomppansa ja lakkinsa, ja astui sitten tuvan puolelle muun väen seuraksi.
Kusti Härkönen oli aivan tavallisella rupattelutuulella, eivätkä edes paikalla olleet vieraat huomanneet hänessä mitään outoa. Hän näytti toiselle vieraista vasemman kätensä kahden sormen siteitä ja sanoi loukanneensa kätensä riihessä aiemmin päivällä. Nyt toinen siteistä oli auennut, joten hän pyysi vierasta sitomaan sen takaisin kiinni.
Vain muutama minuutti tuon jälkeen Ellikin asteli tupaan ja kuiskasi muiden kuulematta miehensä korvaan:
»Lähde jo sinäkin, Eero menee jo».
Ja Kustihan lähti.
Lankonsa kävellessä suoraan tielle ja sitä pitkin kohti murhapaikkaa, otti Eero Hakomäki ensin mukaansa 70-senttisen koivukalikan ja oikaisi sitten pihanperää sekä peltoa pitkin maantielle, liittyen siellä Kustin seuraan.
Pontikkapullosta otettiin ryyppyjä samalla, kun matka jatkui Tohnin kylätielle, ohi Lehtimäen suuntaan vievän tien risteyksen ja risteyksen lähettyvillä sijaitsevan Hirsipuron talon. Seuraava talo maantien varressa olisi Niemiaho, mutta sitä ennen edessä oli yli kilometrin pätkä vailla asutusta.
Valaisematon tie pimeänä talvisiltana oli melko varmasti paikka vailla näkijöitä ja kuulijoita, mutta tekijöitä vailla se ei ollut tuona iltana.
Jo pari tuntia aiemmin Martta oli lähtenyt kotoaan kohti sovittua tapaamispaikkaa. Ennen lähtöään hän oli pyytänyt äitiään mukaansa.
»Nyt pitäs’ mennä Manniseen asti, kun uskaltais’» Martta oli sanonut äidilleen, joka oli kysynyt:
»Mitä sinne nyt taas pitää mennä?»
»S i t ä vastaan, kun vain uskaltais’» Martta oli vastannut, mutta ei kertonut, mitä pelkäsi, eikä äiti lähtenyt hänen mukaansa.
Martta ehti hyvän aikaa seisoskella kylätien varressa lähellä Niemiahon taloa odottelemassa Kustiaan. Ennen tämän saapumista ohi käveli kaksi nuorukaista, Riihimäen majatalon omistajan poika sekä tämän kaveri, leipurin poika. Martta seisoi selkä tielle päin eikä noteerannut ohikulkijoita, eikä Riihimäen poikakaan sen takia tervehtinyt tuttua naista.
Siinä vaiheessa, kun Kusti ja Eero lähestyivät tapaamispaikkaa, tuli
Martta jo heitä vastaan kirkonkylän suuntaan. Pimeyden takia täytyi tulla melko lähelle, ennen kuin erotti vastaantulijan kasvot.
Ei ole mitään varmuutta siitä, ehtikö Martta edes nähdä Eeroa, kun tämä jo iski ensimmäisen kerran kalikalla hänen päähänsä. Martta äännähti kerran ja luhistui tajuttomana maahan. Eero löi lisää ja potkikin, kunnes veti hirttonuoran Martan pään ympärille. Kännissä, pimeässä ja varmaankin melkoisessa tunnemyrskyssään hän ei huomannut köyden jäävän kaulan sijasta suun tienoille, vaan veti sen olkansa yli ja alkoi vetää Marttaa perässään metsän syvyyteen.
Eero käski Kustin astua hänen perässään samoja jälkiä, ettei hankeen jäisi kuin yhden ihmisen jäljet.
Köydestä roikkuvan tajuttoman Martan vaatteisiin tarttui erilaisia metsän roskia, kun Eero kiskoi häntä perässään noin 150–200 metrin matkan päähän tiestä. Sitten he pysähtyivät ja Eero laski Martan maahan. Mitä sen jälkeen tapahtui, joutuiko Martta Koskela tajuttomana seksuaalirikoksen uhriksi vai ei, siihen ei koskaan saatu varmuutta, mutta lumeen jääneiden jälkien perusteella taatusti jotakin tapahtui.
Tarpeeksi heiluttuaan Eero ja Kusti istahtivat hankeen tajuttoman uhrinsa äärelle ja laskivat pontikkapullon väliinsä. Siinä he nyt istuivat, ottivat ryyppyjä ja polttivat tupakkaa. Eero poltti Työmiestä paperiholkilla ja Kustaa Klubia puuholkilla.
Istuskeltaessa Kusti sytytteli tulitikkuja ja asetteli niitä pystyyn eteensä ja sivulleen. Samalla he pohtivat, mitä nyt tehtäisiin ja mihin ruumis pantaisiin.
»[Tästä] tulee kovat tutkimukset», Kusti sanoi.
»Ei se mitään tee, kun kukaan ei ole meitä nähnyt», Eero lohdutteli ja varoitti tunnustamasta asiaa koskaan, vaikka miten lujasti kuulusteltaisiin.
He päättivät, että Martta Koskela tekee nyt itsemurhan hirttäytymällä. Sillä tavoin ruumista ei tarvitsisi piilottaa ja kaikki näyttäisi onnettoman nuoren naisen omalta päätökseltä.
Kusti korjasi hirttonarun Martan suun päältä kaulaan; väliin pantiin Martan hansikas, jotta näyttäisi siltä kuin tämä olisi itse asettanut sen siihen kammotessaan köyden hiertymien aiheuttamaa kipua, ennen kuin valot olisivat sammuneet lopullisesti.
Kustin nostaessa jaloista ja Eeron kainaloista he kantoivat uhrinsa lähemmäksi puuta, ja kun kaikki oli valmista, narun molemmat päät sidottiin puun oksan ympärille. Oksa antoi jonkin verran periksi, mutta pää jäi silti ilmaan roikkumaan.
Siihen Martta Koskela tukehtui ja kuoli. Henki lähti, vaikka päätä lukuun ottamatta melkein koko ruumis otti maahan.
Miehet palasivat metsästä maantielle samoja jälkiä pitkin ja alkoivat kävellä Tohniin päin. Melko varmasti he aikoivat hakea lisää viinaa sielläpäin asuvalta pirtutrokarilta, sillä heidän pontikkapullostaan oli jäljellä enää neljännes. Olipa matkan syy mikä tahansa, niin he eivät ehtineet pitkälle, kun menosuunnasta näkyi lähestyvän kaksi mieshenkilöä. Kusti ja Eero hyppäsivät heti ojan kautta metsään ja menivät puiden taakse piiloon.
Oli liian pimeä, jotta kumpikaan seurue olisi voinut tunnistaa toisensa. Nuo kohti kävelevät olivat ne samat pojat, jotka olivat menomatkallaan nähneet Martan seisomassa tien vieressä, siis Riihimäen majatalon omistajan poika ja hänen kaverinsa, leipurin poika. He ennättivät nähdä kahden hahmon, yhden isomman ja toisen selvästi pienemmän, loikkaavan tieltä metsään ja tietysti he päättelivät, että Kusti ja Martta siinä vain menivät piiloon, jottei näiden kuhertelua nähtäisi.
»Tule, Kusti, pois, kyllä me sinut tunnemme», Riihimäen poika huusi metsään, mutta kun vastausta ei kuulunut, lähti hän kaverinsa kanssa jatkamaan matkaansa.
Poikien kadottua näkyvistä Eero ja Kusti palasivat tielle ja kaiketi tajusivat tehneensä melkoisen virheen, kun olivat aikoneet murhailtana kävellä pirtutrokarin luo. Ties’ kuinka moni olisi heidät nähnyt sen matkan aikana, taatusti ainakin pirtutrokari.
Niinpä he eivät enää menneet Tohnin kylän suuntaan, vaan palasivat Hakomäkeen. Yö oli puolessa, kun Kusti koputti vaimonsa kamarin ikkunaan ja tämä tuli laskemaan hänet sisälle. Sanaakaan sanomatta Kusti käveli kamariin vaimonsa edellä.
»Nyt siitä päästiin», Kusti totesi kamarissa.
Varttituntia myöhemmin porstuasta kuului askelia, kun Eerokin tuli vihdoin tupaan ja meni omaan kamariinsa.
Seuraavana aamuna Kusti ja Elli Härkönen eivät jutelleet yön tapahtumista, vaan menivät aamiaispöytään kuten muinakin aamuina.
Päivän mittaan Eero ja Kusti puhuivat viimeöisestä.
»Jos asiaa aletaan tutkia ja se selviää, niin ota sinä yksin syy päällesi, niin minä menen kotiisi töihin siksi aikaa, kun sinä olet linnassa», Eero ehdotti ja totesi samalla, ettei itse aio missään tapauksessa tunnustaa osallisuuttaan tekoon.
Kuten edellä on kerrottu, ilmoitti Martta Koskelan isä tyttärensä kadonneeksi vasta katoamisen jälkeisenä torstaina ja ruumis löydettiin lauantaina, viikko katoamisen jälkeen.
Sitä ennen Kusti Härkönen ja Eero Hakomäki eivät voineet olla varmoja siitä, oliko Martan ruumis jo löydetty, saati siitä, oliko heidän uhrinsa isä jo ehtinyt tehdä tyttärestään katoamisilmoituksen.
Tiistaina he sopivat tapaavansa toisensa myöhemmin Tohnin kylätiellä ja menevänsä katsomaan, onko ruumis yhä paikallaan. Murhaaja palaa aina rikospaikalle, niin tässäkin tapauksessa.
Ruumiin luokse päästyään ja todettuaan Martan siinä yhä roikkuvan Eero ehdotti, että ruumis siirrettäisiin jonnekin toisaalle. Kenties hän pelkäsi, että jos lavastus ei menisi täydestä ja alettaisiin epäillä henkirikosta, niin vainajan nykyinen sijainti viittaisi liiaksi heidän suuntaansa, olihan se poikakaksikko nähnyt heidät kylätiellä katoamisiltana.
Kusti ja Eero tunsivat maaston hyvin ja tuumasivat, että ruumiin voisi ehkä haudata läheiselle nevalle. He kävivät kokeilemassa, onko neva yhä sula, mutta päättivät sittenkin mieluummin haudata ruumiin läheiseen lähteeseen. Kohta sekään ajatus ei enää tuntunut hyvältä,