MURHAKERTOMUKSEN ANATOMIA
ROMAANI
Kirjaan sisältyy otteita Jakob ja Wilhelm Grimmin teoksesta Lasten- ja kotisatuja (1812), suom. Helmi ja Aune Krohn 1927, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö sekä Fedor Dostojevskin romaanista
Idiootti (1868), suom. Lea Pyykkö 1990, Karisto. Kirjan alkuun (s. 6) sijoitetut visuaaliset kaaviot ovat yksityiskohtia
Alfred Döblinin romaanin Die beiden Freundinnen und Ihr Giftmord (1924) ensipainoksen erillisestä liiteosiosta. Kokonaisuudessaan kaaviot löytyvät myös romaanin Project Gutenbergin eBook-versiosta (https://www. gutenberg.org/cache/epub/65444/pg65444-images.html.).
© Pekka Vartiainen ja Avain 2026
1. painos www.avain.net
Kustantaja: Avain, Helsinki
Painopaikka: Livonia Print, Latvia 2026
ISBN 978-952-304-662-7
KL 84.2
Avain on osa Suomen kirjastopalvelu Oy:tä
”All literary influence is labyrinthine.”
- Harold Bloom, The Anatomy of Influence -
I MURHAN ANATOMIA
1.
Tuo lentelee kuin kanarialintu, mies miettii mielessään ja huomaa huultensa kaartuvan ohueen hymyyn.
Vaikka on jo loppusyksy, hämmentävän kevyesti pukeutunut nuori nainen liihottelee kapakan ahtaassa, väkeä pullollaan olevassa tilassa keinuen, ohittaa olkapäiden ja käsivarsiin kasvaneiden olutkolpakoiden tiheän puuston kuin kulkisi yksinään jossakin avaralla, auringon silottamalla aukealla. Nainen heittää nopeita katseita ympärilleen ja roikottaa kovin huolimattomasti kädessään puoliksi täytettyä lasia. Otsalle on liimautunut ohuita hiuksia, jotka näyttävät tummilta vaaleiden kiharoiden peittämässä päässä.
Eipä silti, syksyn viimeiset päivät ovat edelleen kuumia. Berliinin kadut hohkaavat lämpöä. Ja lämpö on pysähtynyt myös tähän itäisen kaupunginosan juottolaan, jossa tunnelma alkaa hiljalleen kohota tavanomaisen korkealle. Se koputtelee jo paksuilla hirsillä tuettua kattoa.
Mies hörppää tummaa oluttaan. Lintu pysähtyy miehen eteen, räpyttelee siipiään. Miehen silmissä sumenee ja päässä tuntuu tuttu humina. Pimeä väistyy hetkeksi ja tekee tilaa himmeälle valolle.
Naisen, Ellin silmien sivuun on jo tarttunut muutama rypistys, vaikka olemus on tyttömäinen. Elli kyselee mieheltä kaikenlaista. Siinä sivussa höpöttää enemmän omiaan. Tullut vasta kaupunkiin tuolta Wriezenistä ja hoitaa asiakkaiden hiuksia kampaamossa. Elli nostelee ilmeikkäästi kasvojaan, kun kuvailee hoitamiensa naisten likaisia hiuksia,
pölystä jäykkiä latvoja, varakkaiden tai sellaisiksi teeskentelevien rouvien ylimielisyyttä. Naurahtelee kepeästi. Ottaa huikkaa lasistaan ja pyytää miestä kohottamaan omaansa tulevaisuudelle ja terveydelle. Ja kaupungille. Ja mille tahansa. Prost!
Miehen, Willin ääni särkyy kapakan melussa, eikä hän saa naisen sanoista aina selvää. Viereisessä pöydässä pitää ääntä ryhmä miehiä lippalakit päässä ja likaisissa työvaatteissaan. Joku hakkaa nyrkillään pöytää, toinen säestää ja kolmas päästelee naurunpyrskähdyksiä, jotka päättyvät oudolta kuulostavaan kurnutukseen ja kapakassa kaikuvaan köhinään. Neljäs horjuu seuraan kantaen vaivalloisen näköisenä täysinäisiä tuoppeja pöytään. Yksi miehistä kohottaa omansa, puhaltaa valkoisen kruunun vastapäätä istuvan silmille ja hotkaisee oluen kurkkuunsa. Sivuun aseteltu pelilauta lentää nappuloineen roiskeista kirjavalle kivilattialle.
Elli kumartuu Willin korvan juureen ja alkaa kertoa jotakin, josta mies nappaa vain sanan sieltä, toisen täältä. Sen verran kuitenkin, että Elli kertoo isänsä olevan puuseppä Braunschweigissa. Suu käy ja sieltä tulee ääntä solkenaan.
Sellaiset ovat käsistä käteviä. Miestä alkaa naurattaa. Hän on itsekin ammatiltaan puuseppä. Tietää kyllä mistä puhutaan. Katsohan näitä kouria. Nauru tarttuu ja silmissä alkavat pyöriä rohkeat kuvat.
Sisään ryntää horjuen lisää porukkaa. Työmiehiä, vaimoja, sodassa vammautuneita, joiden kasvoihin on piirretty koettujen kauhujen syvät ääriviivat. Nyt pitää juoda ja nauraa, koska milloinkaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun sota loppuu kärsimys alkaa, joku kajauttaa ja nauraa päälle. Mustakypäräinen poliisi kurkistaa sisälle,
vetää sitten päänsä takaisin. Punaista käsivarsinauhaa kantava jolkkonen puhuu suureen ääneen politiikkaa. Willi tarttuu tahtomattaan tämän sanoihin ja Ellin ääni katoaa kuin kangastuksena taustalle. Kommunistit tulevat vielä ja ottavat vallan ja katsotaan sitten, miten porvareille käy.
Juttu katkeaa hakkaavaan yskänpuuskaan, joka uppoaa muuhun meteliin. Pari repeytyneisiin uniformuihin pukeutunutta tyyppiä nousee ylös ja aloittaa rytmikkään laulun, johon yhtyy muutama muukin. Laulua säestetään kolpakoiden kolinalla ja lattiaa rytmikkäästi tallomalla. Muutaman viikon takaiset katutaistelut kaatuneineen nousevat kuin aaveina pintaan. Vanhahko nainen ja paksuniskainen mies ovat käpertyneet kapakan nurkkapöytään. Tarjoilija tarttuu riuskalla otteella miestä kauluksesta ja vetää tätä pystyyn. Ylös siitä! Täällä ei sentään tuota tehdä.
Mutta pieni kanarialintu lepattaa pienoisilla siivillään ihon läpi miehen sydämeen. Vielä keisari tuijottaa vakavana, joskin hieman vinossa kapakan tunkkaisen ilman harmaannuttamalla seinällä. Mutta ei enää kauan. Ajat ovat toiset, Willi tietää ja toivoo ja tuskailee ja katselee sentään tuotakin näköetäisyydellä hyppelehtivää hiirulaista kuin luokkavihollista. Ottaa reilun kulauksen tuopistaan, aataminomena kulkee kuin viimeisillään oleva tavarahissi ylös ja alas, ja päästää ähkäisyn sekaisen hymähdyksen tytön kuiskutellessa hänelle korvaan salaisuuksiaan. Kuten, että on vähän kuin pakomatkalla valtakunnan pääkaupungissa. Tänne mahtuu piiloutumaan, kun ei kukaan tunne. Ja molemmat supisevat innoissaan. Paitsi, että mies ei kerro mitään, koska ei omasta mielestään ole mitään kerrottavaa.
Käänsin asiakkaalta rahaa, Elli tunnustaa jo hieman humalassa Willin korvaan. Kun olin vielä siellä entisessä
kampaamossa, töissä, katsos, ennen Wriezeniä. Sellaisen surkean laiheliinin käsilaukusta. Ei se sitä tarvinnut, vaikka kaipasikin kovin. Ja mies miettii, mitä tuo tuollaista hänelle tunnustaa. Ei se mulle kuulu mitä toiset tekee. Jäin sitten kiinni, kun seteli löytyi mun taskusta, kun ämmä nosti metelin. Olisiko tarttunut käsivarteenkin, tosta noin, ja puristanut niin, että teki kipeää. Hän siitä huutamaan ihmisiä apuun. Kohta joku kiljui jo poliisia. Parempi oli ottaa jalat alle.
Mutta jotakin jäi sentään säästöön, tyttö tokaisee ja hei!
Du! eiköhän oteta sille. Nauravat taas niin, että kaukaa kapakan taaimmaisesta nurkasta havahtuva nuori mies alkaa tuijottaa ja empii lähteäkö tarkemmin katsomaan tuota. Päättää silti jäädä paikalleen, kun näkee tytön lähelle kyyristyneen miehenroikaleen tutun tumman, menneen kapinan vuosipäivää haastavasti tunnustelevan katseen.
Elli ihailee silittäen Willin paksuja kouria, joista näkyy kunnon työmiehen sormet. Kyllä, kyllä, hän tietää, kun niitä lapsesta asti katseli. Mies hyrisee tyytyväisyydestä. Kyllä hommat on aina hoidettu. Vaikka nyt ei ole töitä, niin huomenna on. Ammustehtaan pojat Wriezenissä olivat nekin aika jötikkäitä, mutta eivät mitään suhun verrattuna, Williseni. Minkä tiedon mies ottaa vastaan kolpakolleen nyökytellen ja tuntee, miten Ellin lantio painuu kiinni häneen yhä tiukemmin.
Klap, klap, kapakan ovi käy, sisään tullaan ja ulos mennään. Sakea tupakansavu syöksyilee ilmavirran mukana kuin tanssiin kutsuen. Keinuttelee hetken ovensuussa, kunnes katoaa ja haihtuu kaupungin sykkeestä tiheään ilmaan.
Ja sama savu pitää heidät kiinni toisissaan vielä pitkään, ainakin viikkojen, jopa kuukausien ajan. Kosteat illat
vaihtuvat kuiviin aamuihin, ja toisinpäin. Lämmin syksy vaihtaa sekin kuosiaan, kun Berliinissä herätään kylmiin pakkasaamuihin ja kaikesta alkaa olla pula, niin ruuasta kuin lämmityksestä. Lakkoaallot kurittavat kaupunkia, mutta Willi voisi syöksyä Ellin hiuksiin, jotka tanssivat hänen katseessaan kuin tuon olennon kutsuvat, kevyet liikkeet.
Elli huomaa miehen häneen suuntautuvan ihailun, josta tulee pitkään hyvä olo. Leikkisät puheet vaihtuvat kohta vakavimpiin aiheisiin, mutta Elli ei anna miehen synkän puolen häntä vaivata. Hän huomaa, että tuollaisen yrmeyden voi aina kääntää toisaalle. Ei tarvitse kuin hieman koskettaa ja käpertyä kujertaen kainaloon. Harhauttaa. Mies tuntee tällöin olevansa naisensa suojana, valmiina johtamaan heidän yhteistä kulkuaan läpi julman ja petollisen maailman.
Näin hän uskaltaa jo muutaman viikon päästä todeta. Elli naurahtaa, mies häkeltyy ja irrottaa hellän otteensa. Katselee ympärilleen kuin hakien kohdetta, johon voisi purkaa suuttumuksensa. Kun mitään ei löydy, hän antaa jurottavan katseensa siilautua oluen kellertävään pintaan. Elli hymyilee, nostaa miehen käden sydämen paikkaa kuvastavan rintansa päälle ja vannoo tälle rakkauttaan, nyt, uteliaana tietämään, miten mies hänelle vastaa. Mies mutisee jotakin kuin ulkoa opittua, mutta tämän silmistä Elli huomaa miehen olevan tosissaan.
Ehkä jopa liiankin. Sillä Willi on Ellin mielestä turhan utelias tietämään hänestä kaiken, myös sen, keitä hän tapaa, missä on ollut ja minne menee. Kaikki tämä ärsyttää, mutta Elli ei anna sen vaikuttaa häneen, muutoin kuin varoen aiempaa enemmän, kenen kanssa kulkee ja ennen kaikkea missä. Mies on kuitenkin vakaa ja jollakin tapaa
turvaa tuova mahdollisuus tulevaa varten. Sitä eivät tarjoa ne satunnaiset tuttavuudet, joita Elli mieheltä salaa joskus hankkii lähelleen.
Kun Willi vuoden seurustelun jälkeen kosii Elliä, tämä vastaa myöntävästi. Unelma omasta kodista, perheestä ja mukavasta toimeentulosta voittavat taustalla piilevän epäilyksen. On vuosi 1920 ja Elli on nyt rouva Klein.
2.
Elli on onnellinen miehestään, joka tuo hänelle suojaa, myös toisten lähentelyltä. Se tuntuu joskus hieman kiusalliselta. Mutta naimisissa hän on kuitenkin turvassa ja tästä asemasta on mukava antautua ihailun kohteeksi. Ainakin toisinaan. Willissä on paljon tuttua ja kotoista, mutta samalla jotakin vierasta, joka pelottaa ja vetää puoleensa. Miehen vakavat silmät tuntuvat porautuvan hänen lävitseen. Mutta hyvinä hetkinä hän tuo lähelle isän, jonka syliin Elli voi piiloutua ja tuntea olevansa kaukana kaikesta, ja kaikista. Hän on ylpeä miehestään, että hänellä on nyt mies.
Kun he kävelevät Frankfurter Alleen sivuitse Möllendorffstrassen kautta kohti Lichtenbergin keskustaa, Elli tarttuu lujasti Kleinin käsivarteen ja antaa kaikkien nähdä itsensä tässä ja näin. Hän nauraa miehensä kommenteille tarpeettoman kovaäänisesti, mikä herättää Willissä kummastusta ja epäilyä. Joskus yhteinen kävelymatka suuntautuu kaupunginpuistoon, jonka kätköissä he antautuvat kiihkeisiin kosketuksiin. Tällöinkin Ellillä on enemmän kiire päästä takaisin ihmisten ilmoille kuin viivyttää kahdenkeskistä hetkeä yhtään sen pidempää.