teema: yhteyksiä kansainvälisen vapaaehtoistyön kautta
28
Mi casa su casa Kolmekymmentä vuotta sitten lukioikäisellä Mona Taipaleella siinsi mielessä välivuosi ulkomailla. Vuosi Hondurasissa oli alku polulle, joka johdatti työskentelemään sosiaali- ja kulttuurialojen yhdyspinnoilla. Tärkeäksi muodostuivat vapaaehtoiskokemukset ja isäntäperheen kanssa muodostettu yhteys. TEKSTI JA KUVAT: MONA TAIPALE
Minä lukutaito-projektin aikana siirtymässä kylästä toiseen hevosella. En ollut ennen ratsastanut. Hevosen nimi oli El Gigante eli jättiläinen. Minulla päällä Suomi 75 v -paita.
Kolmekymmentä vuotta sitten, tammikuussa 1992, valmistauduin ylioppilaskirjoituksiin. Mielessäni kuitenkin siinsi jo niitä seuraava aika, kouluputken jälkeinen vapaaehtoistyövuosi Hondurasissa, Väli-Amerikassa. Olin löytänyt Maailmanvaihdon (silloin ICYE) esitteen lähikirjastosta: innostuin ja hain heti. Lähtiessäni tiesin maasta suurin piirtein vain sen, mitä olin tietosanakirjasta lukenut. Internetiä ei ollut eikä Väli-Amerikasta uutisoitu Suomessa paljoakaan. Lähdin matkaan heinäkuussa 1992 kahden muun suomalaisen vapaaehtoisen kanssa. Pitkän lentomatkan jälkeen saavuimme perille Hondurasin pääkaupunkiin, Tegucigalpaan. Muistan näkymän lentokoneen laskeutuessa pilvien alapuolelle sekä sen, miltä ilma tuoksui koneesta ulos astuttaessa. Vastassa oli isäntäperheeni isä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta ystävällisesti tuikkineilla silmillään hän toivotti minut tervetulleeksi. Isäntäperheeseeni kuului äiti, isä ja neljä lasta, joista kolme vanhinta asui jo omillaan. Nuorin, ikäiseni tytär, oli ICYEn kautta vapaaehtoistyössä Sveitsissä. Vanhemmat asuivat eri osoitteissa ja käytännössä jaoin arjen äitini Hildan kanssa. Hilda työskenteli kansainvälisissä tehtävissä. Työ oli vaativaa ja epäsäännöllistä ja sisälsi paljon matkustelua. Hilda oli nähnyt maailmaa ja hänellä oli samanikäinen tytär.
